E-text prepared by Matti Jrvinen



AIKARUNOJA

HEINRICH HEINE


Suomensi
Hilja Liinamaa







Ensimmisen kerran julkaissut
Kyminlaakson tyven sanomalehti-
ja kirjapaino-osuuskunta r. l. 1910.




SISLTLUETTELO.


Tiedett................................ Siv. 5.
Kehityst...............................  "   7.
Aatami ensimminen......................  "   9.
Erlle valtiolliselle runoilijalle.....  "  11.
Syv huokaus............................  "  13.
Salaisuus...............................  "  15.
Yvartian tulo Pariisiin................  "  17.
Henrik..................................  "  20.
Elon vauhtia............................  "  22.
Tendenssi..............................  "  24.
Lapsi...................................  "  26.
Luvatonta...............................  "  28.
Varoitus................................  "  30.
Kiinan Keisari..........................  "  32.
Odottakaa vain..........................  "  35.
Valistukseksi...........................  "  37.
Saksanmaa...............................  "  39.
Kankurit................................  "  41.
Georg Herwegh...........................  "  43.
Samalle.................................  "  45.
Kysymyksi..............................  "  47.
Harzvuorille............................  "  49.




TIEDETT.


Ly's rumpua rohkeesti,
taistottarelle suukko suo,
siin on kaikki tieteily,
siin kirjojen oppi tuo.

Rummuta ihmiset unestaan,
huomenkelloja soittele.
Nuoruusvoimin eteenpin
astu, korkein tiede se.

Hegelin on se tiedett,
siin' on kirjojen viisaus. --
Tajusin, kosk' olen lyks
ja mulla soittohon taipumus.




KEHITYST.


Jo liek luonto kehnontunut,
perinyt viat ihmisten.
Niin nytt, -- kukat, elimetkin
ky valhesuulla jokainen.

Korean narrin kanssa lilja
se liehuu, tuoko sive?
Mys perho suukoin huikentelee,
jo unhoon viattomuus j.

Ja orvokinkaan kainoutta
en takaa, pikku kukkanen
se kiemaellen kietoo, tuoksuu,
ja maineeseen on kaiho sen.

M epilen, jos satakieli
tunteistaan laulaa, eik vaan
viserr, itke, liioittele
se yksin tottumuksestaan.

Pois totuus pakenet jo maasta
ja uskollisuus hvit. --
Ja joskin koirat liehuu -- haisee
kuin muinen, nekin pettvt.




AATAMI ENSIMMINEN.


S laitoit taivaasta santarmin,
mi kantoi miekkaa vihan,
mun paratiisista hti pois,
se julma, armotta ihan.

Nyt vaimoineni m vaellan
ja etsin eloa uutta.
Toki nautin jo tiedon hedelm,
sit' et taida s en muuttaa.

Et est voi, ett tiedn m
sun kpikasvusi kurjan.
S suotta surmalla mahtailet
ja nostat myrskyn hurjan.

Oi luoja, kuinka sun harkintas
ylen viisaan toimen keksi,
sit kehua kyllkin kannattaa
maanpiirin valkeudeksi.

Nyt en min koskaan unhota
sit vanhaa yrttitarhaa.
Paratiisi ei oikea ollut se,
kun kielsi se hedelmn parhaan.

Vapautta m vaadin tydelleen.
Jos huomaan salpoja milloin,
paratiisini vankilaks' vaihettuu
ja helvetiksi silloin.




ERLLE VALTIOLLISELLE RUNOILIJALLE.


S laulat lailla Tyrtaion
ja innostusta loitsit.
Mut huonosti s yleisn
ja aikas' valikoitsit.

He suopeasti kuulevat
ja ylistyksiin puhkee,
kuink' onkaan runos joustavat
ja aattees' lento uhkee.

Sull' elknkin toisinaan
he huutaa luona maljan.
Ja sotalaulus ulvoo he
seassa melun, naljan.

Ns kapakassa iltaisin
laulelee orjahenki.
Se ruokaa hyvin sulattaa,
on hysteeks' juomallenki.



SYV HUOKAUS.


Epkelpo usko kerran
riist meilt taivaan herran.
Pttyykhn kirous? --
Sakramentti, kirkastus!

Rukous j unhoon pian
kiroukset saavat sijan,
kun on eess vihamies. --
Sakramentti, jumalties'!

Lempeen, ei mut' vihaamahan
suokoon luoja halun pahan.
Muuten ei voi kirota:
sakramentit, jumala!



SALAISUUS.


Ei huokailla, on silm kuiva
ja nauretaan -- ei naurua.
Ei katsehet ja kasvoin svy
salaisuuttamme ilmoita.

Sen mykk tuska rintahamme
luo pohjatonta polttoaan.
Ja vaikka sydn riehuu, huutaa,
suu vaiti-oloin suljetaan.

S kysy kehtolapsoselta
tai knny puoleen vainajain.
Ne ehk sulle ilmaisevat,
mit alati salata sain.




YVARTIJAN TULO PARIISIIN.


"Kuu vartija inen, s nopsajalka,
miks' kasvojas kattaa hmmstys.
Rakas maani, kuinka se voida alkaa
isnmaani, tuo toki tervehdys".

Hyvin vallan! Rehottaa siunaus, lepo,
sivet on majojen paimennus.
Ky rauhassa, taatusti edistyshepo,
ja varmaa Saksan on vaurastus.

Ei loista se pinnalta Ranskan malliin,
miss vapaus elolle muotoja loi.
Kas Saksan mies se rintansa valliin
tuon vapaustuntehen kammitsoi.

Ja Klnin kirkkoa korjaellaan
se ansio hohenzollien vaan.
Habsburg'ista apua lahjoitellaan,
suo Wittelbach lasit ikkunaan.

Ja perustuslaki, se vapausmuuri
on luvattu, sana on panttina jo,
ihan keisarisana, se aarre on suuri,
kuin Reiniss tarujen aarteisto.

Ja Rein, jalo virta, virroista muhkein
on meidn, maamme se kestitsee.
Sen jalkoja huuhtovi Hollanti uhkein
ja Sveitsi sen hapsia hoitelee.

Ja laivasto luojan lahja niin vankka
ylivoimamme turvaa, ja soutavat tn
kaleriorjat, jo tultanee kahlekin rankka
pois soutajain jaloista jttmn.

Kevt kukkivi. Niityll vihryt loimi.
Vapautta ja luontoa ahmitaan.
Ja kunhan kielletn kustannustoimi,
niin sensoritkin on muistoja vaan.




HENRIK.


Kanossassa eess linnan
keisari on Saksan Henrik
murhemekoin, paljasjaloin.
-- Y on sateinen ja kylm.

Ikkunasta ylhlt' thyy
kaksi haamua, ja kuuhut
Gregorion kaljuun phn,
Mathildinkin[1] rintaan paistaa.

Henrik kalvain huulinensa
ismeit mutiseepi.
Mutta keisarrinnassansa
salaa kiroo, salaa lausuu:

"Kaukana mun Saksassani
kohoavat lujat vuoret,
niiden salakomeroissa
kasvaa rauta sotapiiluun.

Kaukana mun Saksassani
ylenevt tammimetst,
ja pisimmn tammen runko
piiluun oivan varren antaa.

S mun kallis Saksanmaani
olet kantava sen miehen,
joka tuskieni krmeen
murskaava on sotakirvein".

[1] Paavi Gregorius saatuaan kuulla Henrik IV tulevan pyytmn vapautta
pannajulistuksesta, meni maakreivitr Mathildin linnaan Canossaan, jonka
edustalla Henrikin paljasjaloin 3 vuorokautta katuvana tytyi seist.
Suomentajan selitys.




ELON VAUHTIA.


Oli nauru ja laulu, ja vlkkyi leijas
tuo pivn hohto, ja aaltoset heijas
sit venhoa, jossa m soutelin
kera ystvin mielin herttaisin.

Pian pursi ol' pienin pirstaleina,
ja ystvt huonoina uimareina
ne hukkui helmassa synnyinmaan.
Mun myrsky Seinelle kantoi vaan.

M nousin taasen purtehen uuteen,
on toverit uudet ja kaukaisuuteen
mua kantaa vierahan virran vuo.
Koti kaukana! Rintaan se tuskan luo.

On jlleen nauru ja laulu huima,
alus ryskyy, vinkuvi tuuli tuima.
Pois viime thtnen uinahtaa.
Oi tuskaa! Kaukan' on kotimaa!




TENDENSSI.


Saksan runoseppo, avoin
soikoon vapauslaulelos'
mielet kaikki valtaellen,
tihin suuriin innostellen
marseljeesihymnin tavoin.

Heit Werther-runot, hilt,
jotka Lotalle[1] vain soi.
Ajan kellon lynti haasta
kansallesi, nosta maasta
tikarit ja terssilt!

Heit huilun soitto. Turhaa
kaikk' on ihantelut nyt.
Tykin, pasuunan soi lailla,
kanuunana kulje mailla,
ryski, jyrise ja murhaa.

Lietso, pauhaa, pakoon aja
maasta viime sortaja.
Tuohon suuntaan laadi runo,
helppotajuiseks' se puno.
-- Ollos kansas innostaja!

[1] Goethen runoelmassa "Nuoren Wertherin krsimykset" on tulisen lemmen
esineen ihannoitu Lotte, kuva runoilijan nuoruuden rakastetusta.
Suomentajan selitys.




LAPSI.


Sull' lapsen herra unessa
soi, miten saitkaan sen.
S tuskin taisit huomata
Germania neitonen.

Sun kieppuu napanuorassas
niin soma poika vaan.
Se koht' on jousen valtias,
ei voita Amorkaan.

Se vaakalinnun korskean
lennosta tavoittaa.
Mys kaksipinen surmaavan
hnelt nuolen saa.

Tok' eip niinkuin pakana
tai Amor vallaton,
tai sanskylott[1] se juosta saa,
maan tapa toinen on.

Moraali meill valvoo sen
poliisi apunaan,
ett' ompi ajanmukainen
jokainen puvultaan.

[1] Ranskan vallankumoustaistelijan nimi. Suomentajan selitys.




LUVATONTA.


Vapaus, Saksan rmeikss,
ells kaahlo jaloin paljain,
varustele itses valjain,
sukat, saappaat etsis s.

Syvn psi suojaks paina
karvalakki tiivisvilla,
ett talven tienohilla
sstyy korvalehtes aina.

Saatpa kyllin ruokaa veikko,
vastaisuutta kaikki lupaa,
toki karta tyhm hupaa,
niihin kietoo ajan peikko.

Kapinoiva ei sun sovi
olla, aina kunnioita
porvareita, mahtajoita,
herroja -- se onneen ovi.




VAROITUS.


Ystv sun kirjas moiset,
joita laadit turmaan vie sun.
Rauhaa, mainetta jos mielit,
taivu samaan, mihin toiset.

Neuvonut en sua konsaan
kansalle noin haastamahan
papeista ja valtijaista,
saatat itses' perin ansaan.

Kadotus on tulos tyskin. --
Ruhtinaill' on kdet pitkt,
papeilla taas kieli pitk. --
Kansan korva pitk myskin.



KIINAN KEISARI.


Is mun oli kaappinaukkaaja,
hn kohtuutta seurata koki.
M ryyppyni ryyppn rajoitta
ja keisari suur' olen toki.

T juoma on taikuri tenhoisa
ja mieleeni vaikuttaa se,
ens' ryypyst Kiina on mahtava,
kukoistuksehen puhkeaa se.

Ja valtakuntani keskus t
ihan kukkaistarhan on lainen.
Olen itse keisari kruunup,
saa rouvani prinssin vainen.

Ylivuotava tll on runsaus,
tulee potevat tervehiks' silleen.
Hovimestari, kelpo Konfusius
saa llins kirkkaimmilleen.

Sotilaiden karkea limppukin
on mantelikakkua pelkk.
Ei verhou kyht lumppuihin,
sametissa, silkiss helkk.

Ja mandariiniritaruus,
yli-ikiset, lahot aivot
taas nuortuu, alkaa hly uus,
palmikkoin viuhkeet raivot.

Vaha templiss suitsuu, huilut soi,
on vallassa uskonkaavat,
ja juutalaiset kntyy, oi,
pyhn thden merkiksi saavat.

Ei kumouskiihkoa. -- Mantschutkin
nin kiljuu: huoli emme
me perustuslakia, pyvelin
ja pamppua tarvitsemme.

Askeetit joskin kielteli
pois viiniryypyn maukkaan,
en tottele, valtakuntani
m onneks' juoda naukkaan.

Taas ryyppy kurkkuun kulahdas,
oot makeaa kuin manna.
Ja kansani on voimakas,
se laulaa: hosianna.




ODOTTAKAA VAIN!


Kun ainoastaan salamoitsen,
luulette, en voi jyrist.
Se erehdys, m kerta loitsen
ukkosta, -- kyll osaan m.

Se hirmuisena puhkee ilmiin,
kun oikea on hetkinen.
Se iskee korvihin ja silmiin
kuin jymy taivaan valtojen.

Ja moni tammi silloin hajoo,
ja moni huojuu palatsi,
niin moni kirkontorni vajoo,
kun koittaa myrskynpivni.




VALISTUKSEKSI.


Silmiltsi suomut Mikko
joko putoo, huomaatko,
ett toinen uskalikko
eests herkut ryst jo.

Nlks tyydykkeeksi heitt
sulle ilot taivaassa,
miss autuusrokkaa keitt
enkeli -- ei lihasta.

Heikkoneeko uskos', vaiko
ruokahalus kasvoi, kun
elon maljaan tartuit, saiko
tuo sun sankarlauluhun.

Mikko, vatsan virkisty
tll aikanansa suo,
ehtii sitten nivetty,
konsa hauta peiton luo.




SAKSANMAA.


Viel' on kuin lapsi Saksanmaa,
jot' aurinkoinen hoivaa,
imettin sille lmpn
ja tulta kapinoivaa.

Ravinto moinen kasvattaa
ja veren vimmaa kin.
Te elk kiistaa nostako,
varokaa naapurvki.

Se jttilaps' on kmpel,
mi tammen maasta kiskoo
ja sill selk, ptnne
armotta ruhjoo, viskoo.

Se on kuin Siegfried saduissa,
mi nous' ja miekan takoi
ja alasimen iskullaan
kahtia sitten jakoi. --

S lohikrmeen ruhjoat,
kohoat sankariksi. --
Hei kuinka itis aurinko
ylpeillen nauraa siksi. --

Sen tapat, otat aartehet
ja kalleudet kohta.
Hei kuinka kruunu kultainen
sun silloin psss hohtaa!




KANKURIT.


Ei silmn synken kyynel putoo,
kun ikenet irvin he hokee ja kutoo:
oi krinliinasi Saksanmaa
kirot kolminkertaset kuteiks' saa,
kun pirtamme paukkaa.

Yks' kirous sulle, s jumalamme,
jota turhaan huusimme tuskissamme
nln, vilun et hoivaksi joutunut,
meit' ain olet pettnyt, ivaillut.
Yh pirtamme paukkaa.

Yks' kirous herralle kuninkaalle,
mi vain oli vitsaus, kurjuus maalle
ja viime pennimme riisti vaan,
meit' ammutti niin kuni koiriaan.
Yh pirtamme paukkaa.

Yks' kirous se isnmaalle viel,
vale, turmelus, hpe viihtyvt siell.
Joka kukkanen aikasin katkeaa
mt, ummehdus krmeit kasvattaa.
Yh pirtamme paukkaa.

Nyt sukkula suikkaa, pirta piukkaa,
yt, pivt kutovat ktemme tiukkaa.
Oi krinliinasi Saksanmaa
kirot kolminkertaiset kuteiks' saa,
kun pirtamme paukkaa.




GEORG HERWEGH.[1]


Herwegh, s rautanen kiuru,
kun kiirit rell auringon
sun helskyvi riemuvirsi.
-- Joko pois on talven kirsi,
ja Saksalle koittanut kevt on?

Herwegh, s rautanen kiuru,
kun suuntaat korkeelle lentoas,
nkpiirisk maata ei tapaa?
-- Tuo kevt se kaunis ja vapaa
vain yksin el sun laulussas.

[1] G. H. on Saksan huomattavimpia valtiollisia runoilijoita 1840
luvulla. Karkotettiin hallitukselle vastenmielisten kirjoitustensa takia
v. 1842 Preussista. Suomentajan selitys.




SAMALLE.

Hnen Preussista karkoittamisensa johdosta.


Ol' luja Saksan taantumus,
mut maljapuheisiin s luotit.
Kun piipun punatupsuset
ne heilui, vapautta vuotit.

Mut hipyi sulo humala
ja ylltys sun kohtas, veli,
mys li se kansaa, poloista,
mi sken iloin hoiperteli.

Ei kukkaa, mdn omenan
saat palkkajoukon irvistiss,
kun kuljet rajan turvahan
santarmikoirat kantapiss.

Ja seisomahan surren jt,
miss seisoo rajapaalut muhkeet,
ne kirjavina eesss nt.
Ja sitten huokauksiin puhkeet:

Aranjuez kuin nopeaan
siell' lensi pivt, seisoin siell
edess Filip kuninkaan
ja virkaherrojensa viel.

Hn hyvksyen nykytti,
kun nyttelin m Markis Posaa.[1]
Hnt' ihastutti vrssyni, --
tok' eip sietnyt hn proosaa.[2]

[1] "Markis Posalla" tarkoitetaan kuvaannollisesti henkil, joka
hallitsijan uskottuna on muka totuuden ja ihmisoikeuksien esitaistelija.
Kuningas Filip oli nimittin aikaisemmin antanut esitt itselleen G.
Herwegh'in ja lausunut tlle joitakin kohteliaisuuksia hnen
kirjoittamiensa runojen johdosta.

[2] Elmn todellisuutta, tss tapauksessa arvostelua. Suomentajan
selvityksi.




KYSYMYKSI.


On rannalla aavan ja isen meren
mies nuori niin synkeotsa.
Hnt' epilys jyt ja kaihomieli
ja synkein huulin hn aalloilta kysyy:
elon arvoitus oi ratkaiskaa, --
sit tuhannet pt on pohtineet,
nuo hieroglyfiset myssypt,
nuo turbaani- ja barettipt
sek peruukit ja tuhannet muut
hikiotsaiset, polot ihmispt, --
te lausukaa, mik' on ihminen,
mist tulee hn, minne on matka,
ja ken asuu pilvien yll.

Meri rjyvi ikuista rjynt,
ly tuuli ja kiitvt pilvet.
Vlinpitmtn tuike on thtsten. --
Vain narri vastausta vartoo. -- --




HARZVUORILLE.


Mustat takit, silkkisukat,
kalvosimet valkeet, silot,
ljytuoksu, mairesanat
sydn tuntekaa ja ilot.

Oispa sydn lempivinen
rinnassanne, tulen kuuma.
-- Ah! M vsyn lauluihinne,
niiss' on valhelemmen huuma.

Vuorille ma nousta tahdon,
miss' on jalot paimenmajat,
miss rajusti ly sydn,
tuulten vapaiden on pajat.

Vuorille m nousta tahdon,
siell kuuset kohoo ylht.
Purot hyppii, laulaa lintu.
Kiit jttipilvet jylht.

Hyvsti te herrat, naiset,
sileet sielun pohjiin asti.
Vuorille kun joudun -- alas
katson teihin ilkkuvasti.



License: Share Alike