Produced by Matti Jrvinen.








Heinrich Heine'n


Runoelmia.


Suomentanut
Oskar Uotila


Ensimmisen kerran julkaissut
G. W. Edlund 1887.




_Neiti Ida Aalberg'ille_


_Suomen taiteen tukijalle,
Suomen kielen sointajalle_


    _Oskar Uotila._




Alkulause.


Pieni kokoelma Heinrich Heine'n runojen suomennoksia tarjotaan tten
yleislle. Runoelmat ovat, harvaa poikkeusta lukuun ottamatta,
alkuteoksen, _Buch der Lieder_-kirjan jrjestyst noudattaen, poimitut
runoilijan _Junge Leiden_, _Lyrisches Intermezzo_ ja _Die Heimkehr_
nimisist runosarjoista. Suomentaja on jakanut kntmns kappaleet
vain kahteen jaksoon: _Romanseihin_ ja _Lyyrillisiin lauluihin_, samoin
kuin Heine'n ruotsintajat K. A. Renvall ja K. Collan aikoinaan tekivt.

Jos tm vihkonen saa lukijoita, on suomentajan aikomus vast'edes
toimittaa toinen, sisltv nytteit Heine'n myhemmist _Aus der
Harsreise_, _Die Nordsee_ ja _Neue Gedichte_ nimisist runoryhmist.

                  Helsingiss, Huhtikuulla 1887.

                                 *_Suomentaja._*




Sisllys.


Romanseja:                                     Sivu.
Kaiku............................................ 3.
Veljekset........................................ 4.
Sota-urhot....................................... 6.
Viesti........................................... 8.
Don Ramiro....................................... 9.
Belsazar.........................................17.
Pyhretki Kevlaariin.............................20.
Opetus...........................................25.

Lyyrillisi lauluja:
Kun ihanuuteen toukokuun.........................29.
Mun kyyneleistni ent......................... 30.
Kuun, auringon, kyyhkysen, ruusun ja liljan......31.
Tuoll' ylhll thdet...........................32.
Sun, armas kultani, kauvas.......................33.
Vain tuskaan lotoskukan..........................35.
Tuo, kultani, ktses rinnallein.................36.
Vuoret, linnat kuvastuvat........................37.
Et lemmi, lemmi mua, et,.........................38.
Sydnkpysen armaan hiuksista....................39.
Nin unissani miehen lystikkn..................40.
En kaiho, en, jos sortuis sydnkin...............41.
No ompas luikkuja nit..........................42.
Kun lehmus kukki ja laulut soit..................43.
Nuo sinivuokot silmien...........................44.
Sinitaivas ja manner on loistossaan..............45.
Tuoll' yksin kalliolla...........................46.
Loi lempens poika neitoon.......................47.
Sua rakastin, rakastan vielkin..................48.
Kes-aamuna kirkkahinna..........................49.
Teepydss istuivat, kunne......................50.
On myrkky mulla laulut..........................52.
Ma nousen vuoren huippuun........................53.
En tied, mit se lienee.........................54.
Kun matkalla sattumaltaan........................56.
Sa kaunis saaren neito...........................58.
Mustiin pilviin peitettyin......................59.
Ma astuin tuonne lehtoon asti....................60.
On nukkunut neitonen. Kuuhut.....................61.
Ma onnettuuden Atlas! maalimaa...................63.
Nin vierivt vuodet vainen......................64.
Nin unta: kierohon katsoo kuu...................65.
Nyt on niin rankka ilma..........................66.
He lempivt toistaan, mut tuota..................67.
Kun vaivaani teille ma valittelin................68.
Kun pirua huutelin, tuli t.....................69.
Mun lapseni, lasna ollen.........................70.
On synke mieleni. Murhein.......................72.
Niinkuin kuuhut loistain nousee..................73.
Nin unessa kultani armaan.......................75.
Sa olet niinkuin kukka...........................77.
Ja sulla on renkahat, helmet.....................78.
Antoivat mulle opetusta..........................79.
Nin unta: taatto taivahan.......................80.
Me kuljimme vaunuissa kahden.....................83.
Kun kerran tulet vaimoksein......................84.
Sun valkeille olkapilles........................85.
Nyt ratsasrykymentti.............................86.
Mut kastraatit ne voihkii........................87.




ROMANSEJA.



KAIKU.


Mies ratsain laaksoa matkustaa
Niin verkkaan, suruisaan:
"Oi! matkaanko armaan sylihin,
Vai hautaan kolkkoisaan?"
Ja kaiku vastaa vaan:
"Hautaan kolkkoisaan!"

Ja eespin ajavi ratsumies
Ja syvn huoahtaa:
"Nin kuljen ma hautaan varhaiseen --
No, tuolla hoivan saa!"
Ja kaiku vahvistaa:
"Tuolla hoivan saa!"

Nyt ratsas kyynelen vuodattaa
Ja poskikin kalvastuu:
"Ja jos min haudassa hoivan saan,
Niin kaikki unhottuu."
Ja ni uudistuu:
"Kaikki unhottuu!"




VELJEKSET.


Linna vuoren kaltahalla
isen hunnun peitoss' on;
Mutta laakson ilmaa viilt
Miekanhelske vallaton.

Veljet siell yltyneet on
Julmiin kahden-aseisiin.
Sano, miksi miekoin veljet
Toistaan vastaan rynt niin?

Kreivittren silmin sihky
Heidt veljenvainoon vei;
Armas impi lemmenliekin
Loihti rintaan kummallei.

Mutta kumpaisenko impi
Ottaa helln suosioon?
Ratkaist' ei voi tuota mietteet --
Siis sen kalpa ratkaiskoon!

Niin nyt ottelevat uljaat,
Isku iskuun kalskuin ly.
Malttakaatten, kaihat kalvat,
Varjotihin viett y.

Voi sa veljein verileikki!
Voi sa laakso hurmeinen!
Kumpainenkin heist kaatuu
Toisens' kalvan krkehen. --

Vuodet vierii. Veljein hauta
Peitt monet polvet jo;
Vuoren kaltahalta katsoo
Laaksoon linna autio.

Mutta yll vuoren alla
Kyvt khmt salaiset;
Sydn-isin kuulet, kuinka
Siell taistaa veljekset.




SOTA-URHOT.


Sota-urhoa kaks ky matkahan
Pois vanginta Venjnmaalta.
Mut ennenkun ehtivt Ranskahan,
Tie tuntuvi tuskikkaalta.

Heill' ilmasi ihmiset surkein suin
Nyt Ranskan hukkaantuvanki,
Kun on kera joukkojen voitettuin
Mys keisari, keisari vanki.

Tst' itkevt kumppanit huolissaan,
Kun sainehen sanoman saavat.
Yks' oihkivi: "Voi mua! arvistaan
Taas aukesi entiset haavat!"

Ja toinen lausuvi: ""Mieleni sois
Mun myskin kanssasi kuolla,
Jos mull' ei vaimoa, lapsia ois,
Joit' eivt vierahat huolla.""

"En surre ma vaimoa, lapsiakaan,
Miel' etsi nyt korkeammanki;
He kykht mieroa astelemaan --
Mut keisari, keisari vanki!

"Suo mulle sa palvelus viimeinen:
Jos kaikki nyt pttyvi vaiva,
Vie Ranskahan ruumis raukeinen,
Kotimaahan hautani kaiva.

"Ja arkkuun laske sa rinnallein
T merkkini urhontylle;
Pane myskin pyssyni vierellein,
Ja miekkani solmia vylle.

"Nin tydess asussa vuottelen;
Yvahtia kestvn luulen,
Siks' ett m kanunanjyskehen
Ja orhien hirnuvan kuulen.

"Kun haudalle keisari ratsastaa,
Ja huomaan joukkojen ahdon,
Niin nousen, ja silloin puolustaa
Ma keisarin henke tahdon!"




VIESTI.


Nous yls, knaapi, sukkelaan!
-- Sa ratsus satuloit,
Kautt' alhon linnaan Duncanin
Sa ajat, mink voit.

Siell' ennt talliin, odotat,
Siks' ett rengin nt,
Ja kysyt: "kumman tyttren
On tnn teill ht?"

Jos renki vastaa: "tumman on,"
Niin viesti joutuun tuo.
Mut jos hn vastaa: "vaalakan,"
Niin ratsus syd suo.

Ja sitten poikkeet punojaan,
Ja ostat nuorasen,
Ja ajat vaiti, verkkaan vaan,
Ja saatat mulle sen.




DON RAMIRO.


"Donna Clara! Donna Clara!
Nuoruuteni lemmityinen!
Ptit turmahan mun syst,
Ptit syst slimtt.

"Donna Clara! Donna Clara!
Suloinen on elonlahja!
Mutta manala on kolkko,
Kylmt tuonen synkt suojat.

"Donna Clara! Riemuitses nyt,
Huomenna sun vie Fernando
Vihkituoliin morsianna --
Kutsutkos mun myskin hihis?"

""Don Ramiro! Don Ramiro!
Katkerat on sanat sulla,
Kaihemmat kuin lause thtein,
Jotka tahdolleni ilkkuu.

""Don Ramiro! Don Ramiro!
Suista synkk murhe luotas!
Maalimass' on monta naista,
Meille mrs eron Luoja.

""Don Ramiro, uljas urho,
Monta maurilaista voitit,
Voinethan nyt itses voittaa, --
Tullos hihin huomeneltain.""

"Donna Clara! Donna Clara!
Tulen varmaan, sen ma vannon!
Tahdon tanssihin sun pyyt;
Hyv yt huomiseksi!"

""Hyv yt!"" -- Akkunansa
Sulki donna. Huokaellen
Seisoi alla don Ramiro;
Katos viimein valjuun yhn. --

Viimein pitkn taiston pst
Tytyi ynkin piv vist;
Niinkuin kirjo kukkaistarha
On Toledon uoma tuossa.

Palatsit ja loistolinnat
Kimeltvt auringossa;
Kirkkoin kaareuvat kuvut
Kiiluvat kuin kullattuina.

Pauhaten kuin mettisparvi
Kiikkuu kelloin juhlasoitto,
Vienoisina virret virtaa
Hiljaa Herran huonehista.

Mutta tuolla, katsos, katsos!
Kappelista torin luota
Lailla luodelainehien
Syksyy kansaa kirjavana.

Ritareita rouvinensa,
Juhlallisin joukkoinehen,
Helkkyin heille kellot soivat,
Uhkuu urkuin harras ni.

Mutta kunnioittain kaikki
Vistyy ven keskustasta,
Jossa astuu nuori pari,
Donna Clara, Don Fernando.

Sulhon palatsihin saakka
Vyrii viljo ventungos;
Siell alkaa hidenvietto,
Uljas, vanhan tavan lainen.

Ritarleikit, riemupidot
Vaihtelevat vuoroitellen;
Joutuisasti ent aika,
Kunnes ilta hmrtvi.

Salihin nyt tanssiin tyntyy
Juhlapivn ylht vieraat;
Lampunvaloss' ilehtivt
Heidn loistovaattehensa.

Arvo-istuimille sitten
Istuu morsian ja ylk,
Donna Clara, Don Fernando,
Vaihtain lemmenlauseitansa.

Iloisissa lainehissa
Liikkuu salin sorja seura,
nekkin prr rummut,
Sek torvet toitottavat.

"Miksi, kaunis puolisoni,
Tuijottavat yh silms
Tuonne juhlajoukon taakse?"
Urkkii hmillns ylk.

""Etks ne, Don Fernando,
Miest mustakauhtanaista?""
Hymy ellen sulho vastaa:
"Tuohan tuolla on vain varjo."

Mutta lhemms ky varjo,
Mies se onkin kauhtanainen;
Ja Ramiron kohta tuntein
Tervehtpi hnt Clara.

Tanssi on jo alkanunna,
Hilpesti helkkyy soitto,
Valssi vyrii vilkkahasti,
Jalkain alla silta notkuu.

""Mielellni, Don Ramiro,
Tahdon tanssiin kanssas kyd,
Mutta mustin kauhtanoisi
Et sa oisi saanut tulla.""

Tervsti tirrittvi
Nyt Ramiro kaunokaista,
Ktens' ympr kietoin virkkaa:
"Kskithn mun tulla tnne!"

Hurjaan tanssinhyrinhn
Tunkee kilvan kumpainenkin;
nekkin prr rummut,
Sek torvet toitottavat.

""Onhan kalpeat sun poskes!""
Kuiskaa Clara vavistuksin.
"Kskithn mun tulla tnne!"
Soi Ramiron onsi ni.

Vahakynttilt vain vippyy
Vlist' ahun aaltoilevan;
nekkin prr rummut,
Sek torvet toitottavat.

""Niinkuin jt on ktes kylmt!""
Kuiskaa Clara kauhistuksin.
"Kskithn mun tulla tnne!"
Ja he hyrii pyrtehess.

""Pst minut! Don Ramiro!
Ruumiinhaisua on henkes!""
Taaskin synkt sanat vastaa:
"Kskithn mun tulla tnne!"

Silta ryppy ja hohtaa,
Rattoisasti raikkuu soitto;
Hurjan loihtupiirin lailla
Kaikki hyrii huonehessa.

""Pst minut! Don Ramiro!""
Vaikeroipi donna Clara.
Don Ramiro taaskin toistaa:
"Kskithn mun tulla tnne!"

""Lhde nyt jo Herran huomaan!""
Huusi Clara kuuluvasti;
Juur kun sai sen lausutuksi,
Kadonnunna on Ramiro.

Clara kalvas kankistuvi
Kauhusta ja eksyy yhn;
Tainnostila kuulaan kuvan
Otti synkkn sylihins.

Viimein havaa horroksista,
Viimein auki luomet luopi;
Mutta kummastus on taasen
Painaa kiinni sulot silmt.

Sill tanssin telmiess
Hn ei ollut liikkunutkaan,
Vaan hn istuu sulhon luona,
Joka huolissansa urkkii:

"Virka, miks' on kalvas poskes,
Miksi katse synkk sulla?" --
""No, Ramiro?"" -- nkk Clara,
Jolta kauhu kiinsi kielen.

Silloin uurtaa one kurttu
Sulhon otsaa ja hn vastaa:
"l urki verityt, --
Pivll jo kuol' Ramiro".




BELSAZAR.


Y puolittain jo mennyt on,
Ja levollaan on Babylon.

Vaan linnassa kuulun kuninkaan
Hovijoukkio jatkavi meluaan.

Belsazarin salissa soitto soi,
Hn vierainensa nyt aterioi.

Rivi loistava miehi istuilee
Ja jaloa viini maistelee.

Niin kiikkuvat maljat ja riemu ky;
Se ruhtinan mielt ei hirivn ny.

Mut ruhtinan poskuset hehkun saa,
Jalo juoma se uljuutta innostaa.

Miel' yltyvi hll, ja rohkeuttaan
Jumaluutta nyt kypi hn herjaamaan.

Ja pyhkien julkea herjailee!
Koko joukkio mynten nykkilee.

Kun uhkea ruhtina neen huus,
Ees takasin riensihe passari uus.

T kulta- ja hopia-kaluja tuo;
Oli Jehovan temppelin ryst nuo.

Ja ruhtinan ktehen julkeaan
Pyh pikari, tytetty, tarjotaan.

Sen pohjahan kohta hn tyhjent;
Suu vaahdossa sitte hn ryhht:

"Jehovah! miss' on sinun valtikkasi --
Its' olen ma Babelin kuningas!"

Mut tuon oli lausunut julmuri juur,
Niin pelkohon uupui rykkeys suur.

Nyt naurukin vaikeni kerrassaan;
Koko seura on vait kuni haudassaan.

Ja katso ja katsos! seinllen
Tuli silmihin ihmisktnen;

Ja piirteli, piirteli seinllen
Tulikirjoitusta -- he nkivt sen.

Jjykkn istuvi kuningas,
Ja muoto on kalman kalvakas.

Hovijoukkio kaikk' oli kauhuissaan.
Ei tohtinut kenkn liikkuakaan.

Tuli tietjitkin, vaan ei n
Punakirjaimia voi selvitt.

Belsazarin, ennenkun loppuu y,
Oma palvelusvkens hengilt ly.




PYHRETKI KEVLAARIIN.


1.

Luon' akkunan on iti
Ja poika vuoteellaan,
"Sa etk nouse, Vilhelm,
Jo saaton katsontaan?"

"Ma olen sairas, iti,
Niin ett'en kuule, n;
Ja Gretchenini kuolo
Mun mieltin kirvelt." --

"Nous yls, Kevlaarihin
Me kymme messuhun,
Niin Pyh-Neitsyt voitaa
Sun rintais raadellun."

Ja kirkkoliput liehuu,
Ja net veisailee;
Nin Rheinin Klnin halki
Tuo saatto virtailee.

Vaan iti rient joukkoon,
Vie pojan mukahan,
He yhtyy kilvan kriin:
"Oi kiitos Maarian!"


2.

Kevlaarin Pyh-Neitsyt
On juhlapuvussaan;
Hll' on niin paljon hommaa
Nyt raajarikoistaan.

Ja sairaat hlle vievt
Kaikk' uhriantimen:
T vahaan tehdyn jalan,
Tuo vahaktsen.

Sen, ku vie vahakden,
Ks'haava arvettuu;
Ken vahajalan uhraa,
Sen jalka parantuu.

Joka Kevlaariss' oli rampa,
Nyt nuoralla tanssailee,
Ja moni sormisairas
Jo viulua soittelee.

Vaan vahakynttilst
Tek' iti sydmen:
"T Neitsyelle anna,
Hn murtaa murenen."

Niin ottaa poika vahan,
Ky pyhnkuvaan pin;
Ja silmst' ent kyynel
Ja suusta sanat nin:

"Sa ylhinen ja puhdas,
Sa Pyh-Impynen,
Sa kuninkaatar taivaan,
Sull' avaan sydmen!"

"Mun Klniss' idin luona
On ollut asuntain,
Niin, Klniss' asun, jossa
On kirkkoja sadottain."

"Ja lhell' asui Gretchen,
Vaan hn on kuollut nyt --Tuoss'
antimein -- tee terveeks
Sydmmein srkynyt."

"Tee terveeks sairas sydn --
Ma tahdon ainian
Ja palavasti laulaa:
Oi kiitos Maarian!"


3.

Tuo sairas poika ja iti,
He nukkuvat kotonaan;
Niin silloin Pyh-Neitsyt
Ky hiljaa asuntaan.

Hn kntyy sairaan puoleen
Ja hiljaa painaltaa
Sen rintaa kdellns
Ja hymyy ja katoaa.

Tn nki uness' iti,
Ois nhnyt muutaki,
Mut koirat haukkui ulvoin
Ja iti havasi.

Tuoss' onkin vaipununna
Jo poika kuolemaan;
Ens' aamurusko poskiin
Luo hlle valoaan.

Ja iti risti kdet,
Tuns' oudoks' oltavan;
Hn hymis hartahasti:
"Oi kiitos Maarian!"




OPETUS.


Mettinen siivet sai:
"Vlttk tulta, vai!"
Mettinen hyri, hei!
idist' ei huoli, ei;

Kiertvi liett vaan,
Surraten surruaan;
Kuurot on korvat sen; --
"Mettinen! mettinen!"

Nuoriso hurja on,
Ajavi ahjohon,
Ajavi lietehen, --
"Mettinen! mettinen!"

Leimu nyt lensi, oi!
Hehkuhun hehku toi. --
"Pois mailta neitojen!
Poikanen! poikanen!"




LYYRILLISI LAULUJA.


Vaivat, valitukset julki
Tss kirjasessa laukes,
Jos se ktehesi kulki,
Sydmeni Sulle aukes.




Kun ihanuuteen toukokuun
Jo aukes kukkain kuori,
Mun silloin puhkes rinnassain
Mys lemmenliekki nuori.

Kun ihanuutta toukokuun
Jo kaikki kilvan silmi,
Ma silloin hlle lausuneeks
Sain ikvni ilmi.




Mun kyyneleistni ent
Moni kukkanen ilmoillen,
Ja huokaukseni lent
Keslauluiksi leivoillen.

Ja jos mua lemmit, kulta,
Sin saat joka kukkasen,
Eik' alta akkunas sulta
Lopu laulu leivojen.




Kuun, auringon, kyyhkysen, ruusun ja liljan
Ma lemmittvikseni valitsin hiljan.
Niit' enn en lemmi, sai lempeni vainen
Tuo pieno ja hieno ja vienokainen;
Hn itse on aurinko lemmen viljan
Ja siskonen kyyhkyn, ruusun ja liljan.




Tuoll' ylhll thdet
Vain kiiluu paikoillaan
Tuhannet vuodet, katsoin
Tutusti toisiaan.

Ne haastelevat kielt,
Niin ihmeen ihanaa;
Mut kenkn filologi
Ei voi sit oivaltaa.

Sen oppinut olen min,
Enk' unhoita sit, en;
Ja kielioppina mulla
Oli kasvot kultasen.




Sun, armas kultani, kauvas
Vien siivill laulelon,
Pois Gangesvirran maille,
Nuo ihmeseutuja on.

Siell' ainian kukkii puisto
Ja huojuvi kuutamaan;
Ja lotoskukka vuottaa
Jo lempisiskoaan.

Siell' ailakoivat kielot
Ja nykkivt thdillen;
Aniarmaat ruusut kuiskuu
Salasatuja tuoksuillen.

Gazellit, sievt, viisaat,
Siell' ehdon ilakoi;
Ja pyhn virran loiske
Etlt illoin soi.

Siell' asuntomme olkoon
Ja varjomme palmupuu,
Siell' onnea, rauhaa sielu
Ja autuutta uneksuu.




Vain tuskaan lotoskukan
Saa loisto auringon;
P kallellaan se nuokkuu,
Y sill mieless' on.

Kuu, kukan sulho, yksin
Sen vai vellille saa;
Se kainot kukkakasvot
Vain kuulle paljastaa.

Se silloin sihkyy ja hehkuu
Pin taivoon korkeaan;
Se tuoksuu ja itkee ja vrjyy
Nyt lemmenvaivojaan.




Tuo, kultani, ktses rinnallein --
Ja kuule kuin sykkivi sydmein!
Siell' ilke nikkari asustaa
Ja arkkua mullen valmistaa.

Yt, pivt vasara siell ky.
Ei unta se minulle suovan ny.
Ty tehk, nikkari, joutuisaan,
Jott' oitis rauhassa nukkua saan.




Vuoret, linnat kuvastuvat
Rheinin kalvoon pilyvn,
Laiva luisuu leikitellen,
Pivnpaiste-kehssn.

Rauhallisna katsastelen
Kultalaineen liikuntaa;
Pohjukassa poven tunteet
Salaisimmat havahtaa.

Tuttavasti tervehdellen
Viett virta korskea;
Mut sun tunnen -- kaunis kuori,
Allas y ja kuolema.

Pll halu, alla oikut,
Kuva olet armahan!
Noinpa hnkin pilyy, nuokkuu,
Hymyellen vastahan.




Et lemmi, lemmi mua, et,
Ma vht huolin tuosta;
Kun nen kasvos kaunoiset,
Niin kaulaas mielin juosta.

Sa kammot mua, kammot vain,
Suus kuulen lausuvaksi;
Tuo tnne se mun suudellain,
Niin lohdun saanen, lapsi.




Sydnkpysen armaan hiuksista
Teen kaunihimmat kanzonit.
Sydnkpysen armaan huulista
Teen parahimmat terzinit.
Sydnkpysen armaan poskista
Teen oivallisimmat stanzit.
Oispa kpysellni sydnkin,
Siit tekisin sivakan sonetin.




Nin unissani miehen lystikkn;
Hn hitiill otti askeleita;
Ol' ylln hienoimpia hepaleita,
Mut alla tahra, ryn jrkin.

Hn alta oli kurjin miehin,
Vaan plt' ei ilman arvon-osotteita;
Tyns' oli urhon tiden reimakkeita;
Kuin mahtimies hn toimi tykknn.

"Ja tieds, ken se on! Ky katsomaan!"
Nin virkkaa uniukko kurillaan,
Ja tmn peilikuvan nhd saammen.

Tuo mies ky vihkituoliin: morsian
On kultani. He lausuu: "rakastan!"
Ja tuhat perkelett ilkkuu: "amen!"




En kaiho, en, jos sortuis sydnkin,
Sa, kulta entinen! miks kaihoisin!
Jos onkin vaattees helmihohteiset,
Yn sydmesss synkistytt net.

Sen tiedn jo. Ma nin sun unissain,
Ja ynkin sydmesss nhd sain,
Ja krmeen nin, mi sypi sydnts,
Nin, kulta, kuink' on kurja elms.




No ompas luikkuja nit!
Ja rummutkin rmptt!
Tuoll' oman kultani hit
Nuo tanssia rtktt.

Ja soittoa sytee ja syyht
Niin huilut kuin symbalit;
Vaan vlill itke nyyht
Kaikk' hyvt enkelit.




Kun lehmus kukki ja laulut soit,
Ja aurinko hymysi herttaisaan;
Niin ktesi kaulahan mulle loit,
Niin painoit mun rintaas uhkuavaan.

Kun lehdet putos ja korppikin huus,
Ja aurinko tervehti jurottain;
Niin lausui hyyteiset hyvstit suus,
Niin lyykhti lyykysi kohteliain.




Nuo sinivuokot silmien,
Nuo punaruusut poskusten,
Nuo valkoliljat ktsten,
Ne kukkii ja kukkii viel vaan,
Mut sydn on naatunut kokonaan.




Sinitaivas ja manner on loistossaan,
Ja tuulonen henkivi lauheaan,
Ja kukkaset nuokkuvat niituillaan,
Ja sihkyvt aamuista kastettaan,
Ja ihmiset uhkuvat riemujaan --
Ja kumminkin hautaan haluaisin,
Ett' armahan viereen sijan saisin.




Tuoll' yksin kalliolla
On honka pohjolan,
Sit' unettaa, ja talvi
Sen peitt vaippahan.

Se palmust' uneksuupi,
Jok' yksin eteln
On osununna vuoren
Paahteiseen seinmn.




Loi lempens poika neitoon;
T mieltyvi toisehen;
Tuo toinen lempivi toista
Ja viepi sen vihillen.

Nyt kiusalla neito miehen
Nai sen, joka kohtaamaan
Vain ensinn osuvi. Tst
Taas poika on pahoillaan.

Tuo kaikki on vanha juttu,
Mut aina se uudeksi j;
Ja kelle se sattuu, senp
Sydnkammio sylkht.




Sua rakastin, rakastan vielkin!
Ja maa jos kukistuisi,
Sen raunioilla sittenkin
Mun lempeni lieska uisi.




Kes-aamuna kirkkahinna
Ma puistoa kyskelen.
Kukat iskevt silm kuiskuin,
Min kyskelen vaieten.

Kukat iskevt silm kuiskuin,
Mua slien, kenp ties:
"l siskoamme paho,
Sa surkea, kalvas mies!"




Teepydss istuivat, kunne
Jo lemmest haasteltihin.
Oli naisien helln tunne
Ja herrain mit' esteettisin.

"Lupa lempi platonisesti"
Hovineuvos lausua soi.
Hovineuvotar ironisesti
Veti suuta, mut huokasi: "oi!"

Ps pastorin suustakin henki:
"Jos lempi on raa'akas, siin'
On turmio terveydenki."
Neiti sammalsi: "Miksik niin?"

Ja kreivitr suo surumiell:
"Se lempi on "une passion!"
Teekupposen tyttvi viel,
Sen saapi nyt Herra Baron.

On seurassa tyhjkin loukko;
Jos henttuni sinne nyt sais,
Niin lemmests kaskuja joukko
Ois sullakin kertoellais.




On myrkky mulla laulut --
Ei muuta voisikaan,
Kun myrkky kaadoit mulle
Elooni kukkivaan.

On myrkky mulla laulut --
Ei muuta voisikaan,
Kun povessa kyit kantaa
Ja sua, kulta, saan.




Ma nousen vuoren huippuun,
Ja tunteekkaaksi saan.
"Oi, jospa lintu oisin!"
Nin huokaan yh vaan.

Jos pskynen ma oisin,
Sun luokses, kulta, taas
Ma palaisin, ja pesn
Laittaisin akkunaas.

Jos satakieli oisin,
Sun luokses laulamaan
Ma palajaisin, kulta,
Laidalle vaskaha'an.

Jos hmtintti oisin,
Mun saisit vierehen;
Olethan hmin suoja
Ja hmtautisten.




En tied, mit se lienee,
Ett' olen nin murheinen;
Ei mielestni mun haihdu
Taru ammon-aikuinen.

On vilvas, hmr ilma,
Rhein virtaavi rauhaisaan;
Tuon vuoren kukkula sihkyy
Ilt' auringon-paisteessaan.

Tuoll' ylhll ihme-impi
Iki-ihana istuilee,
Sen kultakoriste kiiluu,
Hn tukkaansa suorielee.

Hn kultakammalla kampaa
Ja laulavi laulelon;
Siin' ihmetyttv svel
Ja viehttvin on.

Tuon soutajan venhossansa
Se hurmaavi loihdullaan;
Ei ne hn karia virran,
Hn katsoo vuorelle vaan.

Ma luulen, nieluunsa pyrre
Niin pojan kuin venosen vei;
Ja loihtulaulullansa
Sen tehnyt on Lorelei.




Kun matkalla sattumaltaan
Ma kultani perheen nin,
Niin siskonen, iti ja taatto
Mun tunsivat tervehtin.

He kysyvt, kuinka voinen,
Its' yhten huudahtain,
Ett' en ole muuttunut lainkaan,
Pait ett' olen kalvas vain.

Ma tiedustin tantit ja mummot
Ja voimiset muidenkin,
Mys kuin voi pienonen penttu,
Tuo haukuin vienoisin.

Kun vointia nainehen kullan
Kyn viimeksi urkkimaan;
Saan ystvllisen vastuun,
Ett' oli hn viikoillaan.

Ja onnea toivotin silloin
Ja sievsti sammalsin,
Ett' oisi he hyvt ja hllen
Veis terveit tuhansin.

Mut siskonen vlihin huusi:
"Mun penttuni, kiltti niin,
Tuli suurena hulluksi aivan
Ja Rheinihin heitettiin."

Tuo pieni on ilmetty kulta,
Jos lainki hn naurahtaa;
Sama silmien isku on hll,
Joka mun niin kurjaks' saa.




Sa kaunis saaren neito,
Tuo venhees rantaan vain;
Ky luoksein, ailakoimme
Nyt tss rinnattain.

Ps sydmellein paina,
Miks' noin sa arkailet?
Eip' ole pelkoon saaneet
Sua meren lainehet.

On sydmeinkin meri
Luoteineen, vuoksineen,
Myrskyineen, mutta kauniin
Mys pohjahelmineen.




Mustiin pilviin peitettyin
Nukkuu jumalien joukko.
Kuulen, kuinka kuorsailevat.
Meit uhkaa aallonkouko.

Raivo ilma! Myrsky riehuu,
Tahtoo laivaraukan kaata --
Eik viitsi vinha hykk
Isnnttmn laata!

En voi est, ett myrskyy,
Masto ryskyy, vijyy vuokin,
Siksi kriydyn vaippaan,
Maatakseni niinkuin nuokin.




Ma astuin tuonne lehtoon asti,
Mi kuuli uskos lupausta;
Ja paikkaan, jota itkus kasti,
On tehnyt pesn krme musta.




On nukkunut neitonen. Kuuhut
Luo sisn stehet;
Tuoll' ulkona sinkuu ja vinkuu
Kuin valssinsvelet.

"Ma akkunastani silmn,
Ken hiritsij on."
Siell' istuvi kuolleen ruotto
Ja inuvi laulelon:

"Sa lupasit tanssihin tulla,
Mut sanas sit sa vaan,
Nyt hautausmaalla on tanssit,
Ky kanssain tanssimaan."

Se neitosen hurjaksi hurmaa
Ja ulos houkuttaa;
Hn seuravi haamua; laulain
T e'ell tallustaa.

T vinkuu ja tanssii ja hyppii
Ja luitaan kurikoi,
Ja nykkivi ruottoansa.
Kuu kaihaan valon loi.




Ma onnettuuden Atlas! maalimaa,
Niin koko maalimata murheen kannan,
Ma kannan kantamatonta, ja sydn
On mulla murtumallaan.

S ylvs sydn, tuota tahdoit juur!
S pyysit onneasi retnt,
Tai retnt kurjuuttasi, sydn,
Ja nyt sa olet kurja.




Nin vierivt vuodet vainen,
Sukupolvet hautahan ky,
Mut lempeni kalvavainen
Ei hoivaa suovan ny.

Jos kerta sun kohtais viel,
Niin painuisin polvillein,
Ja huutaisin kuolevan kiell:
"Teit' ihailen, rouvasein."




Nin unta: kierohon katsoo kuu
Ja kierohon linnunrata;
Luo kullan kulkuni ajaantuu
Penikulmia varmaan sata.

Kun kartanoons' olen kiidellyt,
Saa suutelon portahan paasi,
Jota pienonen jalka on liidellyt,
Jota kullan liepehet laasi.

Oli pitk ja viile ykaus t,
Ja huurre portahan peitti;
Lpi akkunan kurkisti kalvas p;
Kuu hunnun sillekin heitti.




Nyt on niin rankka ilma
Ja satavi yhtenn;
Ma akkunassain istun
Ja katselen pimen.

Tuoll' yss yksin vilkkuu
Valo pienonen eteenpin;
Siell' iti lamppuinensa
Ky katua kyyryttin.

Hn kotia ostaa voita
Ja jauhoja pivosen,
Ja suurelle tyttrelleen
Nyt aikovi leivoksen.

T kotona unillansa
On nojatuolissaan;
Ja valon ress suorii
Hn kultakutriaan.




He lempivt toistaan, mut tuota
Ei hiiskunut kumpikaan;
He katsoivat karsaasti toistaan,
Ja riutuivat rakkauttaan.

He eroivat viimein ja toisens'
Vaan unessa nkivt;
He olivat aikoja kuolleet
Ja tuskin sen tiesivt.




Kun vaivaani teille ma valittelin,
Te olitte vait suin haukottavin;
Mut koreita vrssyj siit kun tein,
Mua kiititte kaunihin eloogein.




Kun pirua huutelin, tuli t,
Ja mua hn alkoi ihmett;
Ei ole hn ruma; lempo ties,
Ett' oli hn moinen hieno mies,
Mies kaikkein parhaalla i'lln
Ja nyr ja hyli jrkin.
Hn viisas diplomaattikin on,
Ja selvitti kirkon ja valtion.
Hn hiukan on kalvas, eip kumma,
Kun Hegeli on lukenunna.
Mut mielipoeta on hll Fouqu.
Ei huoli hn enn kritiikasta,
Kun huolekseen sen ottanut vasta
On kallis mummonsa Hekate.
Hn juristintietni kehuu ja lis:
"Tuoss' aineessa muinoin pakkasin sisn."
Siit' ilmasi mulle hn iloa uutta,
Ett' olimme tehnehet tuttavuutta,
Ja kysyi, emmek menn vuonna
Jo olleet Espanjan lhetin luona?
Ja kun hnt katsoin, selvis juttu:
Hn olikin vanha, vahva tuttu.




Mun lapseni, lasna ollen
Ol' iloa meillkin;
Me rymimme kanakoppiin
Ja lymyimme olkihin.

Me kotkimme kuin kanat,
Ja ken kvi ohitsen --
"Kyykerikyy!" se luuli
Kukon laulannaksi sen.

Kaikk' arkut kartanolla
Ne tapetseerattiin,
Niiss' asuimme me kahden,
Ja perhett' oltiin niin.

Kun kyln vanha kissa
Tul' usein vieraisin,
Se lyyky, kumarrusta
Sai meilt kyliinkin.

Ja kohteliaat me oltiin
Ja lausehin likeiset;
Moni vanha kissa jlkeen
Sai meilt ne lausehet.

Kuin aika-ihmiset, usein
Mys haastoimme vierettin,
Valiteltihin, kuinka kaikki
Nyt kntyvi nurinpin.

Kuink' usko ja rakkaus ovat
Jo mailman jttneet,
Ja kuinka on kahvi niin kallis,
Ja rahat niin harvenneet. --

Poiss' on nyt lastenleikit,
Kaikk' ohitse vyrivi nin --
Raha, aika, mailma, rakkaus
Ja usko lempivin.




On synke mieleni. Murhein
Ma menneit muistelen;
Oli muinonen mailma mit' urhein,
Suku sankka ja herttainen.

Nyt tyytymys vaihtuvi vaivaan,
Ja taakaks' on sinun tys;
On kuollunna Jumala taivaan,
Ja perkele vainaja mys.

Joka viettis hetkisen rieman,
Saa kurjan ja nurjan vaan;
Josp' ei ois lempe hieman,
Ties, kuin tuota ollakaan.




Niinkuin kuuhut loistain nousee
Alta pilvenhattarain,
Niin nyt ajan hattaroista
Kuultaa kuva sulokkain.

Kannell' istuimme me kaikin,
Rheinin vartta viilten,
Kesvehrt rannat hehkui
Valoss' iltapaistehen.

Miettivn lymyin kauniin
Naisen syliin hentohon;
Armaan rakkaat, kalvaat kasvot
Punas kulta auringon.

Kannel helkkyi, pojat lauloi,
Ihmeellinen iloisuus!
Taivas siinsi kirkkahammin,
Sieluun aukes avaruus.

Satumaisna siirtyi metst,
Linnat, vaarat rantaman; --
Kaikki nuo nin pilyvin
Silmterss' armahan.




Nin unessa kultani armaan,
Ol' arka ja kurja hn nyt,
Ja entinen muhkea muoto
Oli kuihtunut, rnstynyt.

Hn painavi rintahan lasta,
Ja toista hn kdest vie,
Asu, ryhti ja katsekin nytti
Mit huolia krsinyt lie.

Hn asteli katua pitkin,
Ja niinp nyt kohdataan,
Hn nkevi mun, ja hlle
Ma haastelen rauhaisaan:

"Ky kanssani kotihin meille;
Kas kuin sua nnnytt!
Ma tyll ja innolla aion
Sua luonani eltt."

"Mys lapsesi kotihin ottaa
Ma tahdon ja hoitohon,
Mut ennemmin kaikkia itses,
Sa lapsonen onneton."

"En konsana kerro ma sulle,
Ett' armaani olit sa mun,
Ja kun sin kuolet, itkein
Vien hautahan kaivatun".




Sa olet niinkuin kukka,
Niin kuulas, kaunoinen;
Kun katson kasvois, murhe
Mun hiipii mielehen.

Ma taivaalt' anon, ett
Sois kaikkivaltias
Sun saastumatta olla
Noin kaunis, kuulakas.




Ja sulla on renkahat, helmet,
Kaikk' ihmisen pyytehet,
On suloimmat silmtkin, kulta, --
Mit viel s mielinet?

Sun suloista silmists noista
Ikiaikuset aartehet
Ma lauleloitani laadin --
Mit viel s mielinet?

Sa suloilla silmills noilla
Mua ainian vaivannet,
Ja onneni rahtusen raastat --
Mit viel s mielinet?




Antoivat mulle opetusta,
Neuvoja, kaikkea suositusta,
Sanoen, ett, jos vuotan vaan,
Ryhtysivt mua suojelemaan.

Suojelusta kun vuottain katsoin,
Oisin ma kuollut kurnivin vatsoin,
Vaan minut kohtasi kunnon mies;
T se mun hoitoonsa ottaa ties.

Hoitaja ruo'in ravitsevin!
Unhottaa hnt' en voi hevin!
Suudella hnt mun mieleni sois,
Hoitaja tuo jos en itse ma ois.




Nin unta: taatto taivahan
Mun istuimelleen liitt,
Ja ymprillin enkelit
Mun vrssyjni kiitt.

Ma makeisia maistelen
Ja suurta olutsarkkaa,
Jost' usein paavin maljan juon;
Ei maksa tuo niin markkaa.

Mut ikvt mun hyvin on,
Ma soisin olla maassa;
Jos en ois taivaan valtias,
Niin oisin hornan haassa.

"Sa pitk enkel Gabriel
Voit maahan siivin soutaa,
Mun kalliin Walter ystvin
Saat kohta tnne noutaa.

"Hnt' l etsi luennoilt',
Vaan viinibodegasta;
l' etsi emkirkoista,
Vaan kappelista vasta."

Niin enkel itsens' sonnustaa
Ja lent lpi luoman,
Ja lydettyn ystvn
Tuop' yls rakkaan kuoman.

"Niin, kuoma, taivaan valtias
Ma olen ynn maankin!
Sit' olen aina saarnannut,
Ett' oivan viran saankin.

"Ja ihmetit yhtenn
Saan maalimalle luoda!
Voin huvikses nyt tuommoisen
Pkaupungille suoda.

"Kaikk' katukivet jrkin
Nyt pit halki ent
Ja osteri, niin raikas, suur,
Jok' ainoasta lent;

"Sitruunanneste tuoksuinen
Kuin kaste maata peitt
Ja sade katukuoppihin
Vain Rheininviinaa heitt."

Pkaupunki nyt riemuitsee
Ja symingeihin rient;
Senaatinherrat rnneist
Jo lakkii viinilient.

Ja runoniekat nektariin
On moiseen melkein kuolla!
Ja luutnantit ja vnrikit
Kaikk' alkaa teit nuolla.

Nuo luutnantit ja vnrikit
On miest sukkelinta,
He tuumivat: ties, koska taas
Nin halp' on viinin hinta.




Me kuljimme vaunuissa kahden
Yn seljss pimein pin;
Ja armaasti vierisi aika
Kuin lasten leikkivin.

Mut annas aamu kun koitti,
Niin vliimme -- lempo ties
Kuin -- kmpinynn on Amor,
Tuo sokea matkamies.




Kun kerran tulet vaimoksein,
Niin htks sun olla,
Sull' aikas ilonhyrin
On, niinkuin korennolla.

Ja kun sa haukut, pauhailet,
Ma krsin sen kuin vanki;
Mut ellet kiittis vrssyjin,
Niin erot kohta hankin.




Sun valkeille olkapilles
Saan pni painaltaa,
Ja varkain kuunnella, minne
Sun sydmes kallistaa.

Nyt ratsasrykymentti
Jo rysk tnnekin,
Ja huomenn' aikoo heitt
Mun kulta armahin.

Ja jos mun huomenna heitt,
Niin lienet tnn mun,
Ja sulossa syleilysss
Sen sulommin uneksun.




Nyt ratsasrykymentti
Jo rysk paluullen;
Ma tss, kulta, sulle
Tuon ruusuvihkosen.

No nuopas kelpo kestit!
Tuo maamme rasitus!
Ja sydmesssikin
Ol' oiva majoitus.




Mut kastraatit ne voihkii,
Kun lksin ma laulamaan;
Ne voihkii ja ne oihkii:
"Sa laulat niin karkeaan."

Niin alkaa laulun oivat
Nuo nset pienoiset,
Kuin kristalli ne soivat,
Nuo hienot ja vienoiset.

Ne laulaa lemmenvaivan
Ja lempivn hekkumaa;
Ja naiset itkuun aivan
Tuo taidenautinto saa.





End of the Project Gutenberg EBook of Runoelmia, by Heinrich Heine



License: Share Alike