Produced by Tapio Riikonen UHRILIEKKI Runoja Kirj. AARNI KOUTA Helsingiss, Kustannusosakeyhti Otava, 1915. SISLLYS: Uhriliekki. Uhrikuoro. Orja. Aseeton. Sortuva. Valkea morsian. Hyv jumalatar. Thti kohti. Mennyt. Kirkastus. Uhrikarkelo. Morsiustanssi. Kuolemaa kohti. Kotiliesi. Pojalleni. Vaimolleni. Sa olit keidas. Kalapirtiss. Korpeen. Kotimainen ty. Suomen olympialaisille. Gustaf Mattssonin haudalla. Kaikkeuden kuoro. Avaruuksien laulu. Aurinkojen kuoro. Kiertothtien kuore. Komeetta. Kuolema. Unikuva I-V. UHRILIEKKI. Olet liekki hmrn temppelitarhan, pyh suitsutus halki elmn harhan. Jumal-alttarin oot tuli ylhinen, ylvs, ikihartauden pyh, valkea pylvs. Yn thtien siintv siunaus lienet, elon suurimman viestin taivaalle vienet. Sanan rakkaudesta, mi kaikkensa kantaa ain' uhriksi, koskaan ei kyllin voi antaa, kuin siunaus netn yllmme silyy, yn kangastuksena pllmme pilyy. Ah airut outojen, valkeiden maiden, sanansaattaja kenttien autuaiden, sua siunaan, kun tulit luokseni yhn, veit mytsi thtien korkeiden vyhn. Iks' sammutit kaikki maalliset valot. Iankaikkisuuksien nytit palot. UHRIKUORO. Jalokivi-auringot vyryvt yllsi yss, smaragdiliekkej kiertvt safiirisoihdut, kultaiset pallot paistavat purppuravyss, oudosti vangiten mielen kuin mahtavat loihdut. Ylenet isess loistossa taivahan lailla, kulmilla kuudan ja kutreilla thtien tarhat. Katseesi kaukainen sydnyn siintvn mailla, yllsi valkeus, allasi elmn harhat. Korkea oot, jumalattaren seppelepisen kauneus vartesi valkean viivoista hohtaa. Silmsi luot avaruuksiin, ja liekehtivisen aurinkosaaton aurinko leimuten kohtaa. Kun sinithtin siunaten katsehes kntyy maahan, niin syttyvt suitsutusalttarit ylvt, uhrien korkeat kuorot ilmoihin ntyy, taivaille nousten kuin valkeat temppelipylvt. Suot ikikauneuden, pyh, ylhinen nainen, thdest thtehen kulkevi korkea retki. Siunaten sammuu sun eesssi polvistuvainen, luonasi on tuhatvuotta kuin kiitv hetki. Maailmat vaipuvat jalkojes juureen ja taivaan kaikkeudet, ihanuudestas heijastuvaiset. Kiitetty ollos, suot levon, tuomitset vaivaan, kuiluihin paistaa silmsi seijastuvaiset. ORJA ORJA. Sovun mielt kerran vannoin, taiston tielt miekan kannoin rauhan kotiin. Vsyin sotiin, plyyn, sauhuun, kuolon kauhuun, miss miesi miest vastaan seista tiesi, ainoastaan lyd, taikka itse kuolla. Miehen paikka oli tuolla. Kodin sain ma, jota hain ma, nuoren naisen, kiharaisen mustakulman. Sodan salat, miekan julman hlle annoin. Lemmen valat itse vannoin. Jlleen nousin. Tulijousin maahan lytiin mies ja mytiin orjaks julman mustakulman. Asein omin, ksin somin tehtiin paula. Valko-kaula kultanitein kdet nitoi, ikisitein symen sitoi. Turha nousta! Hn nyt jousta kytt, nostaa kylm kalpaa. Tiesi salpaa, sulle kostaa, joka ostaa tahdoit onnen. Poven ponnen rauhaan vaihdoit, taiston teit, sveleit sodan kaihdoit. Olet orja. Tuskiasi n ei sorja vartijasi. Hll' on voitto, aamun koitto elon uuden, vastaisuuden. Sin miesi ehtoon harmaan katkes tiesi luona armaan. ASEETON. Helkkeess kullan ja vlkkeess vasken asehet jalkojes juurehen lasken. Tantereen tomuhun kirkkahan kalvan heitn ma kuin helyn turhan ja halvan. Keihni taitan ja jouseni srjen, katkaisen kiitvn nuoleni krjen. Kylmn eesssi jlleen seisten katselen teri turmani peisten. Aseitta oon, nyt tarttuos miekkaan, murra murrettu maantien hiekkaan! Ylpeen voitettu haarniskan avaa varroten iskua kuolettavaa. SORTUVA. Eloni ehtoon viime ruskotus suuri, sde pilvest, y kun lankee juuri ylitse nntyvn, unhoon uupuvan maan, sinulta voiman kauniina kuolla saan. VALKEA MORSIAN VALKEA MORSIAN. Koristettuna et kevtkoivujen kerkin sa luokseni tullut, kun uhkui maa elinnesteit, neitsehet mielin herkin kun sulhojen helmaan kiiruhtaa. Et saapunut kun ikivalkeus vilyi yli metsien, maiden ja vetten vyn, kesn kirkkaus outo kun siunaten silyi yli pivn ja illan ja ylhisen yn. Et saapunut silloin. Sa saavuit kun halla yli maan oli henkinyt hyyrrettn. Tulit yn ikithtien ylhisten alla lumihelmien vlkkeess, helkkeess jn. Kiharoillasi hyinen morsiushuntu, ohimoillasi kirkkaus kummallinen. Punahuulilla pakkasen polttava tuntu, sde silmiss taivaiden siintvien. Tulit luo. Olemuksesi retn rauha kuin unho mun mieleeni laskeutui. Miten hiljeni maailma! Lempe, lauha y nettmyyttns oudoksui. Soit ktt, kuin iinen anteeksi-anto se sieluuni saakka kosketti. Iankaikkisuuteen vain silmnkanto. Ikivalkeat maat mulle aukeni. Ylistetty, ah syysyn morsiameni, vilun kukkia unteni haudoille toit. Jseppeleen painoit sa kulmilleni, yli menneen unhoitusta sa loit. Ylistetty, ah muistelit sydmesi ylk, tulit luokseni tuikkeessa thtsien. En koskaan, ah koskaan ma sinua hylk, surun, syysyn morsian valkoinen. HYV JUMALATAR. Kiitetty ollos, kun maallisen miehen matalaan majaan saavuit sa kerran. Astuit alle karstaisen hirren, istuit rehen pydn vajaan. Uskoen eloni isehen tiehen puolehen pakkasen, keskelle kirren lmp loit, oi enkeli Herran. Astuit sa rilt isen taivaan. Ihmisen vaivaan lohtua loit, levon soit, joka tarpeen miehelle oli, min haavoja arpeen saanut ei aika, ankarin taika. Uhkasi yt, ei sstneet hallat, vlkkyivt vain vilun-thtien vallat. Luokseni saavuit. Pois suli kirsi, helkhti ilmoihin valkea virsi. Pimeys, pakkanen pirtist lhti, syttyi taivaalle lempe thti. Pois kdet valkeat vaivani pyyhki, rintani oudosta onnesta nyyhki. Aurinkosilmsi sieluuni paistoi, huultesi hurmaa huuleni maistoi. Pirttini pivn paahteessa kylpein taivaalle nousi kuin temppeli ylpein, siirtyivt seint, ja suureni silta. Lankesi lauluinen, laupias ilta. Hiljeni maailma, ilmojen pielet helkhtivt kuin kanteleen kielet. Kaikuivat vain sinitaivahan kellot, hipyivt kauaksi korvet ja pellot. Yn yli siintivt silmsi vainen. Kiitetty, kiitetty, ah jumalainen valtiatar, pyh, valkea nainen! Kullassa vlkkyen, hiuskiharainen, ohjasit polkumme varjosta valoon, tiesit tien iki-aamujen paloon. THTI KOHTI. Vlkkeess valkeiden taivaiden luokseni tulit, hyisi kentti kuin kevyt henkys kulit. Sihkyivt yn ikithdet sun suortuvillasi, helkkyivt kultaiset kanteleet kulkiessasi. Likhti ilmassa kuin pyh, laulava laine. Vaimeni vaistot, ja herkkeni hengeksi aine. Saavuit kuin valkea viesti mun unteni mailta, siunaus netn kentilt autuailta. Laupias lahja, kun lankeaa elmn ilta! ah sana, saapuva kunnailta kirkastuvilta. retn rauha, mi vaihdu ei milloinkaan vaivaan. Yllni vain nen tyynen ja ylhisen taivaan. Thti kohti ky netn, tuikkiva tiemme. Lapsia yn iki-auringon lempen liemme. Ah pimenee, tulet maiset jo toisihin vaihtuu. Pois avaruuksihin polkumme hohtava haihtuu. MENNYT. Oli suuri ja syv sun antaumukses. Niin hell ja hyv sun tunnustukses. Ei haastanut suusi, sulo-silmt vain eli, valo taivainen, uusi niist' tuikahteli. Valo taivaan, mi loistaa maan kylmimmn yll, vilun, pakkasen poistaa vain syleilyll. Niin rajaton, rikas olemukses ol' sulo. Sinun ollut ei vikas eron katkeran tulo. Syy myskn ei minun. Kova kohtalon valta vei luotani sinun. Yn taivahalta katos viimeinen thti, ja tyhjyys aukes. Mihin armaani lhti, laps uupunut raukes? Menit pois. Palajatko sa ystvs luokse? Ei sallimus katko ikikahletta, juokse ei takaisin hiekka, mi ksist valuu. Kohos kuoleman miekka, on mahdoton paluu! Elon tappava nuoli li rintahasi. Kaikk' kauneus kuoli sun kuollessasi. Paras ji anomatta, min elm antaa. Sana ji sanomatta, taa Tuonen mi kantaa. KIRKASTUS. Ah, kirkkaus retn nin ei kaartunut yllni koskaan ennen, syystaivaiden kimmeltvin valo loppumaton alas auringon mennen. Ei varjoa yhtkn ny, ikivalkeus vikkyvi pll pni. Kaikk' nettmksi niin ky kuin vaiennut ois elon viimeinen ni. Pois luotani muinainen on hipynyt ystvin ylvs piiri. Oi onnea yksinisen! Jo vaipunut on sydnpivni viiri. Ah, iltaan jo kntyvi tie, levon sai sydn ahdistettu ja ankee. Ilot murheet jo kestetyt lie, sde siunaava polkuni phn lankee. On taistelu tauonnut jo, en mitn ma pyyd, en mitn anna. Oi laskeva aurinko, minut kanssasi kaukaisuuksihin kanna. Elo vistyvi luotani pois, on kaatunut kukka ja katkennut juuri. On niinkuin ilmoissa sois ikivalkeuden svel ylhinen, suuri. Elmlt ma paljon sain, enin lahjoitti kuitenkin laupias ilta. Pmaalia turhaan hain, elo yksinisyyteen vain oli silta. Tien phn jo psty on, en takaisin knty tahdo, en saata. Laill' laskevan auringon elon autuutta siunaan ja ihmisten maata. UHRIKARKELO MORSIUSTANSSI. Kukka, mi aamun kasteessa aukee, yrtti, mi auringon suukkohon raukee. Paistava parmas, hilyv huntu, ehtymtn elon autuas tuntu. Kirkkaus kuultavan, likkyvn lhteen, luottamus luojan laupiaan thteen. Hartaus hehkuva, henkevyys aineen, likynt laulavan, lempen laineen. netn siunaus, puhtaus pyyteen, silmys siintv ah iisyyteen. Katse kaukainen vienosti veess, nyrsti vaipuen oi elon eess. KUOLEMAA KOHTI. Kohti outoa thte kummaa tiet tummaa uupunut saatto kumara kulkee. Y pyh sulkee piiriins himmenevt elon muistot. Koittanut on iankaikkinen aatto. Aukeavat vitivalkeat puistot. Henkys hiljainen oudoista maista, autuaista. Vlke valtava thtien vyss, ah, vapauttava valkeus yss. Vaipuu vsynyt, polttava p, thdet taivahan kimmelt. 18.11.1915. KOTILIESI KOTILIESI. Muille loistat, mulle tummut, nen yss oudot kummut. Thdet yll hyisen tienoon, joka uppoo usvaan hienoon. Aavevarjot maille lankee, kuuluu kuiske outo, ankee. Kuuluu kutsu mailta Manan. Saan ma tuoltapuolen sanan. Haastaa mulle mennyt rotu. En ma toisten toimiin totu. Muiden kanssa en ma kule, yhteen liity, toimeen tule. Katson vanhaan, katson uuteen, menneeseen ja vastaisuuteen. Kaikkialta net puhuu, hyiset huulet mulle huhuu. Lietes hylk, astu laivaan, korkeemmat on thdet taivaan. Ihanampi yksin matka. Seisahduit, mut jlleen jatka, vaikka kulkisitkin harhaan. Laulat laulusi sa parhaan yp-yksin, ystvitt, suhtehitta, sitehitt. Uksen avaan, nen thden, taivaltamaan yhn lhden. POJALLENI. Yp-yksin kulje tiesi: Paikkaa karta, jonne liesi lmmin viittoo. Ole miesi! Kova, kylm niinkuin rauta. Itse itsesi auta -- eesss elo taikka hauta. Itse vastaa elon-vaalis. Korkealla olkoon maalis; tunto tyyni tysi saalis. Hehku, mutta lieskat salaa. Virvatuli pian palaa loppuun. Ikuisempaa halaa! Elon kaikki katso muodot. Selv vett souda, luodot kierr. Sstt venheen vuodot. l siky tuskaa, vaivaa, ylpen tiesi raivaa. Taivaan thdet ohjaa laivaa. Ikithdet yll, alla, ymprill hyinen halla yss' on yksin kulkevalla. Lapset yhden rodun liemme. Vaikka joskus erois tiemme, eloon saman tulen viemme. 3.6.1914. VAIMOLLENI. On elmni sinun elmsi. Ah ainut autuutein on sylisssi levten vaipua sun valkeuteesi, uskossa suureen, syvn sydmeesi. On eloni sun elmsi tulta. Mit' omistan, sen yksin sain ma sulta, kun ksivartes kiersit kaulahani, kun iset kutris leikki kulmillani. Lhestyn sinua kuin pyh naista, helmassas eln aikaa tulevaista, sa miehuuteni unten ikvity, kukilla suuren suven seppelity. SA OLIT KEIDAS. Sa olit keidas korpimatkallain, ma vhn annoin, sulta kaikki sain. Ma kaikilta ja kaikkialta hain, muut oli kyht, sin rikas vain. Miks emme kyneet it rinnakkain? Nyt yksin yss itken haavojain. Sa vaeltaja viitain valkeain, sua n en. Kadotin ah kauneimpain. Ma olin kyj teiden avarain; nyt olet ainut, ylin unelmain, kun sammuneet on thdet taivaaltain. Sua kiitn ist unten ihanain. 16.11.1914. KALAPIRTISS. Aukee eess aava selk vakaa, kiehtoo loihduin, lauluin mets takaa, pist kaukaa nienten krjet esiin. Katsoo taivaan thdet syviin vesiin. Pivn puunto hopeepilviin hukkuu, hentoon terhenvaippaan tienoo nukkuu, soi vain kuikan valittava ni. iset steet leikkii pll pni. Rauhan ikisteet siunaavaiset, tuntemattomat, niin toisenlaiset kuin ne, jotka elon tielle lankee. Levon tll lyt mieli ankee. Takkavalkee viihdytten palaa, kultaan jttikurkihirret valaa, -- roihut raukee, liesi hiljaa hiiluu. Yss luojan lempee thti kiiluu. Suuri, siunattu, oi korven rauha, ystv niin netn ja lauha; unhoittuu pois maisten myrskyin pauhu. Nousee yhn lempeen lieden sauhu. Koskeloveden sydnmaalla 6.8.1914. KORPEEN. Kotilieteni, luvattu maa, sinut Nebon huipulta nin, taas pakko on taivaltaa, pois knnyn ma korpehen pin. Tyly orjantappuratie taas tytyy kulkea mun, joka askelellani lie sydnhurmetta haavoitetun. Ah, liiaksi rakastin ma, se ainut ol' syy sydmen. Siks yksin kyn maalitta lpi yn iki-autiuden. Lumi polkuni umpehen luo, ylt' ympri halla ja hyy. Vilu viestin ainoan tuo, yn taivas kun thdittyy. Ei saavu kukkien kuu, pian lankeaa iinen y. Yli hautani kaareutuu ikithtien valkea vy. KOTIMAINEN TY KOTIMAINEN TY. Mik meill' on kotimaista, mik Suomess' suomalaista? isen korven kolkko pauhu, viljelyksen kaskisauhu. Vaarat, jotka taivast' tapaa, merten selk vlj, vapaa. Pellot, tynn thkpit, talvi, tuova hallaa, jit. Kes, kasvun antavainen, syksy, heelm kantavainen. Lehdon leikit, rantain raiku, kaupunkien malmikaiku. Shkt, yss salamoivat, kellot, jotka tyhn soivat. Vkipyrin rautaryske, tersvasaroiden jyske. Laulut laajat, jotka hel. Rinta, joka tuntee, el ihmisyyden unta suurta, jok' on jumalien juurta. Tuoksi tunnen kotimaisen, nen hengen suomalaisen. Asemassa lapsipuolen kauan eli, vaivan, huolen kesti pivt, nlk nki. Vieroi sit oma vki, muukalaiset syrjn tynsi. Kohtuudeks sen kaikki mynsi. Kansan henki painui, nntyi, kunnes ni ilmaan ntyi: Koskaan meill' ei piv koita, ellei heimon henki voita vaaraa, joka ulkoo uhkaa, tekee touoistamme tuhkaa. Ellei ole uskallusta omaan ottaa omistusta, oma mynt arvokkaaksi, vieras tynt seln taaksi. Oma henki kallein aina, eik muukalaisen laina. Shkt skenimn yhn, miehet pivn uuden tyhn, joka nousee, joka koittaa, jttikanteleilla soittaa voimaa maalle tallatulle, sorretulle, vallatulle, joka kahleitansa katkoo, sitehi vieraan ratkoo, omansa ett' olla voisi, omat hengen helmet loisi. 26.9.1913. SUOMEN OLYMPIALAISILLE. Ihmisvoima, jnnervoima, rautatahdon kammitsoima, miehen-mielen aateloima. Pystypin, ei maassa matain. Karkaisema kilparatain, pyhittm vuosisatain. Kansain pienten kirkas kalpa. Vkivallan, sorron salpa. Nouset, kaatuu kaikki halpa! Sinun vastavoimain voitto, ihmisyyden kannelsoitto, ajan uuden aamunkoitto! Ylls menneen iltarusko. Olemukses kangastusko? Ei, vaan vuorenvankka usko. Et sa taitu, tarmos taipuu hetkeks, miehes maahan vaipuu. Ylhll on henkes kaipuu. Yls, ulos, laajemmalle! Haastaa teot Europalle: vaivu emme vainon alle. Konsa miesten mielet laukee, vastavoima vaikee raukee. Portit Europassa aukee. 17.7.1912. GUSTAF MATTSSONIN HAUDALLA. Taittui ters, raukes rauta, aukes suuren sepon hauta. Juoksi hiekka, nousi miekka, kaatui kesken taideniekka, joka hehkui, joka paloi, valtavana muotoon valoi ihmisyyden iki-uskon. Nytti uuden aamun ruskon. Taitajana, tietjn, suurempana, selkeempn muita seisoi, katsoi yhn, vaappumatta tarttui tyhn. Suitsui liesi, lietsoi palkeet, leimahtivat lieskat valkeet. Syttyi thdet synkn taivaan, loivat lohdun ihmisvaivaan. Steilivt sateenkaaret, kangastivat onnensaaret... Kunnes ksi sepon raukes, thti-yns outo aukes. Hiljainen ja heloittava, pyh, suuri, peloittava, vailla rt, vailla pohjaa. Hnt siimekseen nyt ohjaa siinto thden siunaavaisen, hnt, joka siunas maisen elon, loisti, leimus yss, kaatui kaikkeuden tyss. 2.12.1914. KAIKKEUDEN KUORO AVARUUKSIEN LAULU. Olemuksemme y iankaikkinen on, ikipakkasien lepo liikkumaton. Valo aurinkoparvien harva ja hento, elo ainoa jttilismaailmain lento. Ylt'ympri ainainen nettmyys, suvi saavu ei koskaan, ei talvi, ei syys. Pisaroina vain auringot helmaamme putoo, iki-yt sdeseittej hauraita kutoo. Ei alkua meill, ei loppua lie, sylissmme ky elmn iinen tie, sde thdest thtehen siemenen siirt, tulikirjansa yn ikihelmahan piirt. Yh syttyvt auringot, pirstaksi ly taas toisensa, jatkuvi luomisen ty, edest' estehet murtuvat, srkyvi sulku. Iankaikkinen on elon kiertv kulku! Vuosmiljoonat neti vyryvt pois kulunut kuin hetki vain kiitv ois. Iankaikkinen kantele kylmn kaikuu, runo rautainen yn sek pakkasen raikuu. AURINKOJEN KUORO. Yn lpi ennmme tyhjyyden teit. Lieskoina lennmme, vuosmyriaadit ei heikenn meit. Kuin valomerin myrskyten vierimme, pois tulikerin kauaksi kierimme, pauhaten tuulen ja ukkosen lailla liidmme yn ikivarjojen mailla. Maailmain sihkyvt, siintvt sarjat seuraavat meit. Kultaiset karjat koskaan ei heit lieskamme rataa. Kuin pisaroina helmaamme sataa huurujen hehkuvat polttavat pilvet, ly salamoina yn yli rautaiset, raikuvat kilvet. Saatamme sankarin suurien tiden suorittajaksi. Voimamme ankarin ky ajan iden kautta vain valkeammaksi. Annamme auttavain, armahtavaisten valtojen valvoa. Pois yli maisten myrskyjen nostamme hiljaisten, lempivin valkeain naisten siunaavat silmt. Murramme, kostamme karsaiden, empivin katsehet kylmt. Kuin tulivirtoina vyrymme yss, ah ikipirtoina raiumme tyss luomisen suuren. Alkunsa juuren kaikelle annamme, elohon tuomme ja hautahan kannamme. Meist on kaikki, me jllehen juomme maljan, mi hehkumme hetteist juoksi, etsimme eksyneet lhteiden luoksi iisen elon. Laulamme voittoa kuoleman pelon, kutsumme lapsemme lepohon syvn, yn lpi thtihin pin ylentyvn. KIERTOTHTIEN KUORO. nett kuin vene liukuva pinnalla tumman vlkkyvn virran, liidmme iist rataa. Kuin kevyt, siintv autere yllemme sataa valkeus valtavan thden, niin kaukaisen, kumman. Kuin tomuhiukkaset tanssimme kentti taivaan, yll ja ympri thtien sihkyv saatto. Lankea koskaan ei kuoleman autio aatto, ain' yh riennmme luomisen riemuun ja vaivaan. Kuin utuvalkea seppele kierrmme unten aavoja, arkoina aueten umpuiksi elon, thtin tuikimme keskell kuoleman pelon, kukkia kantaen kylmss jiden ja lunten. Kierrmme lailla uhrien suitsuvan sauhun rist rihin maailmain mahtavan piirin, nostamme, ah, elon valtavan, valkean viirin keskelle pakkasen, yn sek tyhjyyden kauhun. Synnymme, siinnmme, vaihdumme uutehen valoon, ain' yh uusia taivaita tahdomme kiit, siunaten sammua sitten, ja jisin liit jllehen auringon, ainaisen alkumme paloon. KOMEETTA. Yksin yss, yksin jss, kylmss ja itsekkss kierrossa, miss' elo turtuu, kaikki kaunis katoo, murtuu, lennn rataa, jot'en tunne itsekn. En tied kunne vie mua tahto oudon vallan halki hyyn ja ikihallan yksin, ilman seuralaista. Kuu ei kierr, piv paista, miss kuljen, kunne kiidn. Salamana yss liidn, yst tulen, katoon yhn, skenivn thtivyhn. Mutta tieltin kaikki sammuu, kalman kylmt karjat ammuu. Katselevat mua kammoin kaikki, katselleet jo ammoin ovat erakkoa taivaan, joka syksee surmaan, vaivaan maisen rodun. Niin ma kuljen tietni, ja jhn suljen olemuksen oudon sadun. Kulkija oon laajan ladun, aluttoman, loputtoman, kylmn, yksinisen, oman. Teen, mit'eivt toiset tehneet, nen, mit'ei toiset nhneet. 9.11.1914. KUOLEMA UNIKUVA I. Hmr virta, vieriv verkalleen, hohde himme kalvossa kuulaan veen, saapuva mailta, joiden et ri tunne, vyryv eespin, kenkn tied ei kunne. Takana tummat, louhiset jyrknteet, kalliot karut, kuiluiksi haljenneet, raunioita niin kauas kuin silm kantaa. Kyynelraidat peittvt mykk rantaa. Outoa rauhaa uniset aallot soi, nouse ei koskaan pivn hehkuva koi. Pisara joskus puiden oksilta putoo, kuudan kylm hopeaharsoja kutoo. Kaikkialla netn autius, elon ja kuolon kaamea arvoitus. Mist ja minne? Kenkn ei vastata saata, aika on tll kysymst jo laata. Ei ole eilist, ei ole huomistakaan, totta ei mikn, kangastelua vaan. Yksiln rajat, tahto ja toiminta raukee, varjojen maailma oudon vikkyv aukee. II. Virran pintaa venhe kiit hyhenkevyt, valkee, laineilla kuin utu liit. Aallot eivt halkee eess keulan, haihtuvainen jlkehen j vana, miss haaksi hopeainen kulkee korkeana. Purtta vanhus valkee ohjaa, vaitelias, vakaa. Katse, jonka n et pohjaa, kuultaa kulmain takaa. Ohimoilla outo siinto, rauha ikuisuuden. Kaukaisuuksiin silmnkiinto, koittoon aamun uuden. Keulapuolla nuori nainen nojaa helmilaitaan. Katsoo kultakiharainen virran vyln kaitaan. Kimmeltvt thtitarhat yll, alla hohtaa. Skeniden todet, harhat toisensa nyt kohtaa. Elonko vai kuolon laiva kulkee virran veess? Pttynytk pitk vaiva, onni outo eess? Kysyt, etsit vastausta, eespin pursi soluu. Kohti kuolon kirkastusta joutsen valkee joluu. III. Paikaltaan vanhus nousee, kirkas, lauha y ymprill yh kirkastuu. Hiljainen, thtiheloittava rauha steillen kaikkialle laskeuu. Ei kuulu heikointakaan henkyst, yn hetki on nyt salaperisin. Taivaiden retnt kimmellyst heijastaa virta valoin vlkkyvin. Lhestyy nuorta naista hopeehapsi, kirjaillun antaa hlle vrttinn, luo katseen neitoon, lausuu: "Kehr, lapsi, kultainen loppuu lanka elmn. Haaveista heljimmist puno rihma, kaipuusta kaukaisuuksiin siteet luo. Thdist tielles hersyy hopeevihma, lankaasi liit helmilangat nuo!" Levitt silkkiteltan sitten yli kehrvn naisen, palaa paikoilleen. Verkalleen valkenee yn tumma syli, raukeevat thdet outoon kirkkauteen. On seutu muuttunut, vai liek sama, kuin elokin ja kuolo samaa on. Vain toinen raskas, toinen kirkastama oudoimman, siintvimmn auringon. IV. Lep virta aamun autereessa, kentt aavat kasteen kimalteessa. Kaikkialla kylmn kuulas tuntu, mailla hallan hopeainen huntu. Hyinen hohto pilven hattaroissa, pivn kehr, kuu ja thdet poissa. Jiset juovat ilman riin piirtyy, virran kalvoon niiden siinto siirtyy. netnn venhe vett viilt, kuurahelmin aavelaiva kiilt. Nousee vanhus niinkuin patsas pilven, ottaa kirkkaan, hopeaisen kilven, jonka viskaa virtaan purren eteen. Painuu kirjopinta kylmn veteen, vlkkyy, vaipuu, heitt hopeansa hohdon virtaan. Laineet loistossansa valkein lieskoin lyvt keulaa vasten. Pursi aaltoja ui autuasten. V. Kuin ktten outoin kosketuksesta kahdeksi silkkiteltta silloin halkee. Paikaltaan tyynn nousee neito valkee yn kastehelmet viel kutreilla. Kdest kirpoo elon kehrpuu, kultaiset langat katkee, kirkastuu ylt'ymprill aamun aallot yh. Vavistus tytt pyrryttv, pyh kehrjn mielen, huumattuna astuu hn keulaa kohti, jalka kevyt kastuu hyrskyiss, jotka lyvt laidan yli. Verkalleen aukee syvyyksien syli, ylitse partaan neito sinne soluu. Tyventyy tyrskyt, poies pursi joluu. Kuin vellomana kulta-aaltojen kuohahtaa syvyys, kilpi hopeinen veen kalvoon nousee jlleen. Nuori nainen kilvell lep, silkkisuortuvainen p nojaa kteen, katse autuaana taivaalle kohoo. Kaikuu voimakkaana laineilla outo laulu ikuisuuden, min soinnut helkkyy halki avaruuden. Veen pinnalta ne nostaa kirjokilven, pois kantavat sen niinkuin hopeepilven korkeelle, yh korkeemmalle aina. Svelten aallot vyryy voitokkaina, kirkastuu taivaat yh kirkkaammiksi, kehiksi auringot ky loistaviksi, valojen valtameriin kaikki raukee. Oudoimmat taivaat kimaltaen aukee. 4.1.1913. End of the Project Gutenberg EBook of Uhriliekki, by Aarni Kouta License: Share Alike