Produced by Tapio Riikonen






SYYN SOVITUS

Murhenytelm yhdess nytksess


Kirj.

THEODOR KRNER


Saksasta suomentanut Suonio [Julius Krohn].



Helsingiss,
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa,
1863.






      Painoluvan antanut. L. Heimbrger.



HENKILT:

 Wilhelm.
 Klaara.
 Konrad.

Teateri huoneena metsherran talossa. -- Seinilt rippuu
metsstysaseita. -- Ovia perss ja molemmin puolin. -- Vasempaan
ikkuna.




ENSIMINEN NYTS.


Ensiminen kohtaus.

    Klaara kehrmss; Konrad metsmiespu'ussa puhdistelee pyssy.

Konrad.
Kas, armas vaimoin! tss' on sama pyssy,
Mill' ampujaisissa sain palkinnon,
Kun Buchen'iss' Sun ensikerran nin.
Sun veljellein ol' iss kihlannunna,
Vaan mielessni tuntui: tn ma saan!
Sydntin tytkytteli aivan niin,
Kuin koska taidon nytteess' ammuin kyyhkyn
Kreivimme nhden haukan kynsist.

Klaara.
Ma viel muistan. Wilhelm lhestyi:
"Tuo reima ampuja on veljein Konrad!"
Niin virkkain viittasi, ja tullessais -- --

Konrad.
Koht' ihmeen tuliselta tuntui mun!

Klaara.
Kviks munkaan paremmin? Vai sainkos
Ma suustain kunnon sanaakaan, kun hn
Toi mykn morsiamensa luokses? Eiks
Tulena poskein hehkuneet? Sen hn
Kyll' immen kainoudeks' selitti,
Olipas sala lemmen aamurusko.

Konrad.
Mun nykis Wilhelm: "Ootkos pkkel,
Kun hempukalle tll' et virka mitn?
Ethn oo muulloin niukka sanoiltais!" --
Ma reima poikapa hmmstyneen
Vaan ngitellen nyhdin lakkiain.

Klaara.
Tulipa silloin vuoros ampua.
"Min saanen nyt, se Teille, kaunis Klaara!"
Niin huutain riensit pois. --

Konrad.
                              Ja kdessin
Kivri heilui, sormet vavahtelit.
Kas, silloin tuntui: Klaaran tll saan!
Ks' lujentuu, ma thtn vakavasti
Ja aivan kohti luoti lentvi.

Klaara.
Sun toivat riemuhuudoin takasin;
Sa olit voittanut ja palkinnoksi
Sait silkkihuivin.

Konrad.
                   Sen ma Sulle toin,
Kuin kevttuuli mielin keikahdellen.

Klaara.
Me ensitanssin yhdess' astuimme.
"Kas noita kaksi!" kuului suusta suuhun;
Ma olin pyrty.

Konrad.
                 Mut veljeni
Pois 'issns kntyi nurkkaanpin.
Yht'kki Sun tempas joukostamme
Ja vkisin vei pois. Kas mielestin
Ilo Sun kanssas tuntui paenneen.
Minua metsn ajoi synkehn;
Jos hnet siell silloin tapasin,
Suo anteeks' Luoja, ei ois hyvin kynyt.

Klaara.
Hn is krtti laittamahan ht;
Ma laps' en tiennyt vastustellakaan;
Niin minut vei hn majakaupunkiinsa, --
Vaan kerran ainoankin nhtyin,
En kuvaasi saanut mielestni.

Konrad.
Minunpa sortui mielein iloinen
Ja kuin mun kvi niin, en tiennytkn.
Isp nhden reiman poikansa
Verevt posket riutuin vaalenevan,
Sen tuskan syyt turhaan kyseli.
Sotapa syttyi. Miehes siihen lksi,
Sanoma pian kuului: joukkomme
Kahdest' on voitettu ja Wilhelm kuollut.
Kylhn palausi karkuri;
Hn tiesi: "Wilhelm kaatui!" Kammariinsa
Isni salpausi itkemn. --
Minp' en itkenyt, suo auteeks' Luoja!
Ei lempe meiss' ollut ennenkn,
Ja Sun kun hnen kainalossaan nin,
Ijksi ratkes side heimoisuuden.

Klaara.
Mun iss kski tulla luoksehen,
Hll' antamaan ja saamaan lohdutusta.
Ma tulin. Jalkain vavahtivat kun
Talohon astuin, joss' Sun kohtoaisin.
Sa olit arka, yht sanaakaan
Rakkaudestas salaa polttavasta
Ei suustas luikahtanut. Iss jos
Ei kuolinvuotehellaan itse pannut
Ois siunaellen ktt ktehen,
Me viel salaa huokaisimme! -- Nytp
Ah! kaulahasi kavahdella saan
Ja plain painaa tt rintaa vastaan!

Konrad.
Oi armas Klaarain! Milloin aavistin
Niin autuaaksi maassa tulevani! --
Jos unt' ei lie se, kirkastettuna
Jos voipi vainaa tuolta maata nhd
Ja rakkaittensa onnest' iloita,
Niin Wilhelmikin nhnee liehesuulla,
Kuin haudastansa meille kukkivi
T onni tyyni, autuas.

Klaara.
                         Hn kuoli
Meill' onneksi. Sen Luoja palkitkoon!
Hn oli oiva, josko ankarainen,
En valhekyynelein hnt' itkenyt --
Metsnks taas?

Konrad (suorii ulos menemn).
                 Mun tytyy kultasein!

Klaara.
Palaahan pian?

Konrad.
               Hyvin pian!

Klaara.
                           Kovin kauan
Tok' ells viivy. Tiedthn kuin se
Minua peloittaa.

Konrad.
                 Oi lls huoli; --
Nyt kerran suuta, sitten hyvsti!

    (Lhtee per-ovesta).


Toinen Kohtaus.

    Klaara (yksinn.)

Klaara (huutaa Konradin pern.)
Pidtks sanas kaunihisti? Kuule!
Jumala kanssas! -- Konrad armahain! --
Kuin minua hn rakastaa! -- Ah kuinka
Sen hlle palkinnenkaan iknin! --

    (Ikkunassa.)

Tuoss' astuu hn ja heitt suuteloita. --
Hyvsti nyt! -- Jo katos' nurkan taa. --
Kuukautta kolme hnen vaimonaan
Jo olen ollut, enk totu viel
Hnett hetkekn olemaan,
Hn kovin armas onkin. -- Kammaristain
Ma hnet viel nhnen. -- Koitellaan!
Kyll' laaksossa jo alkaa hmrty,
Vaan vaimon silm viel selitt;
Ei lemmen tiell koskaan ole yt.

    (Menee ulos oikealle.)


Kolmas kohtaus.

    (Y pimenee. -- Wilhelm valkeassa viitassa
    astuu per-ovesta sisn.)

Oi terve, terve pes nuoruutein!
Kotinikulta ollos siunattuna!
Ajona hurjain myrskyin maailman
Veriss uinut oon ja tappeluissa. --
Sill'aikaa rikkoi snnt maailman
Tuo muutos ijnikuinen. Ma nhnyt
Oon la'it vanhat, vallat mahtavat,
Niin monen ihmispolven rakentamat,
Tn ajan jrkhtyvn myrskyiss,
Ja hvityksen valtans perustavan
Sukujen raunioille vaipuvain.
Sinp muinaisille tavoilleis
Oot uskollinen. Tss viel' on kaikki
Kuin lhtiessin. Tm pyh on
Perint paremmilta pivilt,
Ja myrsky kauhea, mi linnain murti
Komeat patsaat, vahingoittamatta
Tn katon yli kulki matalan. --
    (Riisuu viitan pltns).
Kaikk' armahani tss tapaan jlleen.
Isni ynn armaan vaimoni. --
Elmn taisteluista palaun
Nyt puhdistettuna. Sen hyvin tunnen
Nyt ett olin kovin ankara
Ja valju, re, -- vaan ajan symti
Sen lauhduttanut ompi valjuutein. --
Nyt syyni kaiken tahdon palkita,
Nyt kaksin verroin olla lempi!
Ah, lyhyt maass' on aika ihmisen:
Kuin hetki yks se tuntuu riemuisesta,
Tuskallisestap' onpi ikuisuus. --
Tokkos mun tuntevatkaan? -- T arpi,
Min Ranskan miekka leikkas', oudoks'
On tehnyt tutut kasvot Wilhelmin;
Vaan Klaara tuntee varmaankin. -- Kas tuskin
Ma luulinkana kuvansa ett' ois
Niin syvn piirtynynn sydmeeni.
Vaan luotia kun ymprillin tuiski
Ja Surma uhkaeli kalvallaan,
Kas silloin oikein tunsin lempeni.
En hengestni huolinut, sen antaa
Mies oiva riemust' eteen kotimaan;
Vaan mua piti side vahvempi,
Ikv laimiinlytyyn onneheni. --
Siit' on kaks' vuotta; kuolleheksi hn
Jo mua luullee, sill tanterella
Makasin pahoin haavoitettuna.
Voi riemuansa, tervehen kun
Ja uskollisna hlle kdet vahvat
Taas ojennan! -- Ma kuulen askeleita.
Se onkin hn, hn ompi! -- Sydmein
Vakaudu! Hyi poika, ole mies!
Olithan miesi muissa taisteluissa,
lhn vapise nyt riemusta!

    (Vetytyy vhn peremmksi).


Neljs kohtaus.

    (Wilhelm. Klaara oikeanpuolisesta ovesta, kynttil kdess).

Klaara.
Minusta kuului ovi aukeevan.
Olisko hn jo palannut? --

Wilhelm.
                           Klaarain!

Klaara.
Jumala, mik ni!

Wilhelm.
                   Wilhelmis
Se ompi!

Klaara.
Wilhelm? -- Herra Jumalani!

    (Nntyy maahan).

Wilhelm (esten hnt lankeamasta).
Oi Klaara! Armas Klaara! Minua
Ei kuule hn ja ummess' ovat silmt!
Voi varomattomuuttain! Sen nyt tein!
Kuukausia ma mieltin valmistelin,
Vaan hllen ilo ukkoisnuolena
Armahtamatta sihkyi sydmmehen! --
Mut kas, jo tointuu jlleen! Kiitos Luojan!
Oi Klaara! armas vaimoin suloinen!
Ma Wilhelm oon, se kuolleheksi luultu.
En aavistanutkaan ett' kkiriemu
Sydnt hell niin vois runnahtaa!

Klaara.
Voi Wilhelm, Wilhelm!

Wilhelm.
                      Tyynny kultani!
Tss' olen luonas jlleen! -- Haaveihini
Ma kaaduin alla Ranskan miekkojen,
Vaan taito lkrin mun saattoi henkiin.
Mu' yli Reinin vietiin vankina;
Kuukaudet pitkt nntyen siell' istuin,
Sikskunnes uskaljaasti karkasin,
Ja kotimaahan psin armahasen. --
Tss' olen nyt! -- Mit' ihastellut siell
Oon unissain, se onni astuvi
Suloisna totena nyt eteheni,
Ja ilokyyneleit silmist
Valuvi uskollisen vaimoin, joka
Ei tt viel uskois onnea. --
Oi virka miss' on is? --
    (Klaara osoittaa taivaasen).
                          Jumalani!
Voi ymmrsinks? -- tuolla? -- Kuollut? -- kuollut? --
Ah itaraks' en saakaan elm
Ma moittia, sill' ammoin isn pss
Jo tukka vaaleni, jo lhteissin
Hn horjui hautaan pin, vaan kuitenkin
Sen tuskin ksitn! -- Ah kuollut! -- kuollut!

Klaara.
Voi Wilhelm!

Wilhelm.
             Ensin salli isllein
Mun kyyneleitten maksaa pyh velka,
Ja sitten vasta lemmen onnea
Saan nauttia. -- Nyt sinne tahdon menn,
Miss' ukko aina istui, viimeisen
Miss' antoi mulle siunauksen. Siell
Ma vainajata tervehdin. -- Vaan s
Pysys tss; anna yksinin
Mun olla. Huoahusta Sun on tarvis,
Miessydmmenikin kun vapisee.
Oi itke vaan! sull' ilokyyneleit
Vaan onkin; munpa silmni,
Se vuotaa haikeamman huolen vett.
Oi vaimoin uskollinen! Pian viihtyy
Taas mielein.

    (Lhtee pois vasemmalle).

Klaara.
              Vaimo uskollinen! Ma
Veljens vaimo! -- Herra Jumalani!
Kuin oletkaan nyt minut hyljnnyt!

    (Lhtee pois oikealle).


Viides kohtaus.

Konrad (per-ovesta).
Nyt ty on tehty! Kahta sulommalta,
Tyst' ahkerasta tullen, tllinen
On ilta maistuva. -- Ah parempaa
Mit' avarassa onkaan maailmassa,
Kuin omatunto puhdas rinnassa
Ja Klaaranmoinen vaimo kainalossa!
Kun vsyneen pivn vaivoista
Ma illall' astun kotikultahani,
Hn sylihini kiit iloiten,
Mull' autuaalle suuta suikkajavi,
Kaikk' otsan kurtut silittvi pois;
Hn toimissansa riisuu selstni
Kontinkin raskahan ja pyssyn tempaa,
Samettilakin painaa phni;
Koht' olen kotivaatteissani jlleen;
Hn sitten kiikkuu istuin polvillain.
Me puhelemme rakkaudestamme. --
Ken uskonutkaan olis ett niin
Puhelemista siit' ois kauvan! -- Miss
Hn viipyneekn nyt? -- Hn varmaan keitt
Nyt mulle iltalient vkev.
Se armas vaimo! -- senp oikein tein,
Kun tnne kskin Bmin soittoniekat.
Kuink' ihastuin hn sikhtyv on,
Kosk' ikkunasta soitto kkin
Hele kuuluu. Sitten sylihini
Ma hnt hehkuvasti likistn,
Ja lemmen ynn soiton hekkumaan
Y hiljaan peitt kaksi autuasta. --
Tuoss' on hn.


Kuudes kohtaus.

    Edellinen; Klaara oikeanpuolisesta ovesta.

Konrad.
               Klaara armas, suloinen!
Kas! sanain oon ma pitnyt ja tyni
Jo tehty on. Tn pivn kaunis loppu
Me lemmen puhein viettkmme. Niin
Tnn on mielein autuas, niin lmmin,
Kuin hittemme ois vuosipiv nyt.
Sen itsellemme voimme kuvitella.
Tehkmme niin! Hjuhla ikuinen
Avioliitto oiva onkin. -- Vaan
Nenks oikein? Tulvillaan on silms!
Jumalan thden virka, mi Sun on?

Klaara.
Voi riemus raatelevi sydntin; --
Ah, Konrad, mielts karkaise! ja heit
Mit' onnesta ja riemust' elmn
Unessa nimme, myrskyyn maailman.
Sydmmestsi verta vuotavasta
Repise muisto hetkein autuain;
Sydmestsi pyyhki uskollinen
Kuvanikin! Ma sult' oon kadonnut:
Eloss' on Wilhelm! --

Konrad.
                      Wilhelm? Elks?
Ei, se on mahdotonta! -- Saalfeldissa
Hnet on Ranskan miekka kaatanut;
Sanoma pertin Sun sikhytti!

Klaara.
Wilhelmi el.

Konrad.
               Ei:

Klaara.
                   Hn tll on
Ja min hnen vaimonsa!

Konrad.
Hn tll!

Klaara.
            Hn tuossa kammarissa itkevi
Isns maasta eronnutta.

Konrad.
                          Siell!
Se mahdotonta on! -- Sen haahmon Sulle
Vaan sairas mieli kuvitellut on.
Hn makaa haudass'.

Klaara.
                    Ei, hn el! el!
Kas tss' on viittansa. Se totta on,
Ei unta. Kadonnut s olet multa!

Konrad.
Ei kaikkein pyhin kautta! Vaimoni
S olet! Luoja mink yhteen liitti,
Sit' eroittaa ei saakaan maailma! --

Klaara.
Siteemme purkaa side vanhempi!

Konrad.
Ei, sanon min kautta Jumalan!
Hn kanssain taistelkohon onnestani,
Hn taikka ma! --

Klaara.
                  Ah Konrad, veljeshn
Hn on. Yks' iti Teit' on kantanunna!

Konrad.
Mun veljein! Veli! -- Luojani! --
Ah hirve on taivaan suloimmista
Unista tmmisehen totehen
Helvetinlaiseen hert! -- Ei jaksa
Tt' ihmissydn kantaa! Maahan t
Sydmen koko urheuden sortaa,
Ja luonto thn kariin rikkouu!

Klaara.
Ah malta mielts! --

Konrad.
                     Koski hillitse,
Kun kallion se jyrklt' alas syksyy!
Kylmksi tuli kske! Viihdyt
Vienoksi tuuloseksi myrsky, kun
Sun ymprills ulvoo raivossansa
Ja kaikkein sydnjuurta sikytt! --
Mun malttaa mieltin'? -- Sana mieletin!
Jos vaan ois hengen vaara, josko onni
Maallista, turhaa rystis tavaraa;
Vaan Sinut, Sinut! -- Ei, sen kuulkoon taivas!
En tahdo viihty, en mielt malttaa!
Velvollisuunna tss' on epilys;
Epill tahdonkin! Ken lohdutusta
Anovi tmmisiin on heitti!

Klaara.
Jos mua rakastat, oi mua kuule!
Olishan mahdollista, Wilhelmi
Ett' oikeudestansa lempehein
Sull' luopuu, kun saa kuulla -- --

Konrad.
                                    Oletkos
Sa hullu? -- Luuletkos ett' yksikn
Niin tuhmast' onnens antais alttihiksi? --
Kun taivas lytty on, ja portti kun
Jo paratiisin aukeaa, ei muu kuin hullu
Ne kiinni paiskoaisi jllehen.
Sen uhrin verralla min veljen kiitos
On maksava? Ja mill laajakaan
Maailma aarteineen vois korvata
Autuuden tuhlatun? -- Ei milln, milln! --

Klaara.
Lujasti luottaa Wilhelm minuhun.
Hn ilon helmiksi ne vedet luuli,
Mit tuska puserteli silmistin.
Vapaasti tunnustaa mun anna kaikki;
Hn ompi veljes, hn sun armahtaa. --
Vaan nyt, ma rukoilen sen, hnt vlt!
Nyt kohtaaminen oisi hirve,
Kun veri hurja kiehuu suonissanne.
Jos mua rakastat, niin vlt nyt.
Issi poika en hn.

Konrad.
                    Vahvimmatkin
Sitehet veren lempi katkaisee; --
Sukulaisuutta se vaan ompi, lemmen
Min liitti luote jumalallinen.
Sun sydmeis niin lysin heimokseni,
Ja vaikka myrskyyn koko maailma
Hukkautuisi, sinussa ma riipun,
Ei helvettikn Sua ryst saa!

Klaara.
Niin vhssks Sulla arvoss' on
Sanani, tuskain, ett'et mieles hurjan
Tulistuessa huoli ensinkn
Mit' anelevi Sulta vaimo-parka?
Mun ensin anna hlle puhua,
S karkaa metsn yhn, siell pauhaa,
Niin tyynempn kohtaat veljesi. --

Konrad.
No olkoon niin! Ma kaiken miehuuteni
Sydmen perimmist silyist
Kokohon haalin. Mutta, Jumal' auta!
En kauan malta. Tee vaan joutuisaan.
Ma kauhistun kun ajattelen ett
Hn Sua halailee, hn vaimoni
Saa poskiin painaa huulet huoralliset!
Tee kiireesti! Sen Sulle neuvon, jos
Et mua tahdo hurjaksi ja ett
En unhottaisi ihmissntj.

Klaara.
Nyt joudu! hn vois tulla.

Konrad.
                           Herran haltuun!
Jo lhden.

    (Hn lhtee. -- Klaara rient pern ja kavahtaa
    hnelle kaulaan).

Klaara.
          Konrad!

Konrad.
                  Armas vaimoni!
Sinustakos ma luopuisin? -- Ei helvetiss!
Ma ennen heitn henkeni kuin Sun!

    (Lhtee per-ovesta).


Seitsems kohtaus.

Klaara yksinn.
Se kuitenkin Sun tytyy Konrad-parka!
Me oomme uhrit, oomme syylliset.
Se hyv Wilhelm, vakavasti luottain
Uskollisuutehein, on palannut;
Sen luottamuksen ansaita ma tahdon. --
Yks mullen armas sydn srkyvi --
Hn sylin luottamuksess' ojentavi,
Ma luottamuksen maksan pistolla! --
Mill' olen vainos nostanut, oi Luoma,
Kun kaiken tuskakuorman elmn
Slytt helln sydmeni plle?
Mit' olen, Lempi, vastais rikkonut,
Kun tmn hirmusodan keskeen syksit
Mun surmantuojaksi, senthden veljet
Vihaavat veljin, -- ja vaimona,
Voi hirmua! ma olen kummankin. --


Kahdeksas kohtaus.

    Edellinen, Wilhelm vasemmalta puolelta.

Wilhelm.
Oi armas vaimoni! -- nyt tyyntynyt
On mielein, ensituska viihtynynn;
Nyt muiston hellt kyynelehet vaan
Valuvi silmistin. -- Ne anna vuotaa!
Niin ennen unhotetun velkani,
Niin laiminlydyn lapsilemmen maksan.
T kotiintulon ilta kokonaan
Vaan pyhitetty olkoon vainajalle. --
Nyt kerro kuin hn kuoli; vielks
Mun siunas? Muistikos hn Wilhelmins?
Oi virka!

Klaara.
          Sun jo kauan edelleen
Hn luuli mennehen, ja ilomielin,
Tuoll' autuasta poikaa kohtaamaan,
Hn lksi.

Wilhelm.
           Voi, hn siin kovin pettyi!

Klaara.
Ah pettyi!

Wilhelm.
           Pettynythn minkin
Oon rohke'issa toivossain. Vaan enp
Olekaan pettynyt! Sun kuitenkin
Tapasin, vaimoin uskollisen! muuta
Mit' itaralta onnelt' odottaa
Ma taisinkaan?

Klaara.
               Hn srkee sydmeni.

Wilhelm.
Isni koti, henki vainajan
Min lpi puhaltaisi viel, toimes
Tuo hiljainen, mi joka nurkasta
Tn katon matalaisen alla tuntuu,
Eiks se enemmnkin ole kuin
Voin odottaa, kuin unelmissakana
Voin suloisinta totta kuvata?

Klaara (itsekseen).
En saa nyt vaiti olla. --

    (neen).

                          Wilhelm kulta!
Ah, kaikk' ei niin kuin toivot olekaan.
Iloiset miettehes kuvastelevat
Vaan omaa sulle tyynt sydntis;
Mut aika, onni unet hajottaa
Sulohisimmatkin. Siis ole miesn,
Lujana oo, kun tosi hertt.

Wilhelm.
Mit nyt kuulla saankaan? Mit. -- Mutta --
Ei, Klaarani, ei tnpivn,
Et nyt! Mun uskoss' anna pysy!
Mi sanomist' on, virka huomenna;
Suloista untain tnpn sli!

Klaara.
En, Wilhelm, saa, en saa! -- sult' armotta
Ma revin rikki peittehen, -- mun tytyy! --
Sun veljes Konrad -- --

Wilhelm.
                        Sua onkos hn
Pahoittanut tuo heitti? -- Niin Hiisi viekn!

Klaara.
Ei Wilhelm! Ei hn mua milloinkaan
Oo pahoittanut; aina lempesti
Kuin veli kohdellut.

Wilhelm.
                     Se kumma on.
Mi mulla armasta, hn vihas aina. --
Vaan miss viipyy hn?

Klaara.
                       Hn metsss' on. --
S vrin luulet hnt; Kovin itki
Hn sua -- --

Wilhelm.
              Hnks? Mua naurattaa --
Hn ainoo ihminen on maailmassa,
Jon kanss' en koskaan ole sopinut.
Ma mihin tulin, lksi hn, ja aina
Pidimme eripuolta leikissi;
Kadotus toisen oli toisen voitto. --
Hnest lls puhu! Illan tn,
Tn koko julman pilaat, veljeni
Kun mainitset.

Klaara.
               Voi Herra Jumala!
Niin syvnks on miesten rintahan
Tuo viha juurtunut, min nuoruus kylvi,
Kaikk' ett hellt tunteet pakenee? --

Wilhelm.
Ah vaikene jo! -- Sua raukaisevi.
Kas kyyneleit kiilt silmistis
Ja rintas riehuu rajusti. -- Oi sli
Tok itseis! Kuin kieltkn voit
Mult' ensipyyntin? -- Ei sanaakaan
Hnest enemp! ja huomenna
Sa salautes virkat tyynempan.

Klaara.
Ei, nyt, nyt juuri! Etks nekn
Kuin sydntni tuska ahdistavi?
Se tytyy virkkaa sana hirmuinen;
Se kolminaiseen ihmisonneen koskee, --
Sydmen toivoon kahden rakkahani. --
Ah kuule, min olen --

    (Vaipuu uupuneena maahan).

                       Jumalani! --
En jaksa en! Silmin tummenee --
Jumala armahda! --

Wilhelm.
                   Hn vaipuu! kuolee! --
Voi armas! -- toinnu! Myrsky hirmuinen
Sinussa raivonnee, jrkhytellen
Rajusti sydnjuuriasi. -- Ah!
Hn her! -- Klaarain armas! -- Yksi hetki
Suo rauhaa itsellesi. -- Anna vaan
Vavahtelevan henkes ruumihinsa
Verevn kaikki voimat ponnistaa,
Ett' tss taistelussa voiton saisi. --
Paneu vuoteellesi. -- Suoniais
Pudistelevi tauti. --

    (Peitt hnet viitallaan).

                      Tm viitta
On lmmin; hyvin siihen kriy!
Koe nyt nukkua, kun hert sitten,
Sanomaa hirvet ma kuultelen. --
Suo siks' itselleis ja muille rauhaa. --

Klaara.
Ah! ijksi jos voisin nukkua! --
Ma oon niin heikkona, niin uuvuksissa! --
Ma tuskin niin kuin muulloin kykenen
Koroittaa ntin. --

Wilhelm.
                      Vaiti armas kulta!
Nyt nuku siken! ja unonen
Sydnts hyvelkn hempemmin,
Kuin sua kohtelevi elm.
Nuku nyt suloisesti, vaimoin armas!
Ah Jumalani unta siunaos
Tn helln sielun, peit suloisilla
Nill kauhea tuo salaisuus,
Mi sydntns kipet kalvaa. --
En sit voi, en tahdo arvata;
Liianhan aikaiseen tuo paha piv
Valennee itsestnkin! -- Nukkuneen
Hn nytt. -- Luoja! se ei ole unta!
Sulkeunut on henki, rintakaan
Ei kohoa! -- Voi Klaara, Klaara! -- Niinks
Eroat luotain jhyvisitt? --
Voi Jumala! Hn makaa tainnoksissa
Kuin kuolevainen. Mist avun saan?
Ah mist, mist? min onnetoin!

    (Menee kynttil kdess ulos vasemmalle).


Yhdekss kohtaus.

    Yll. Klaara makaa sohvalla; Konrad tulee per-ovesta,
    salalyhty kdess.

Konrad.
Kaikk' onpi hiljaa -- minussapa raivoo!
Kaikk' elimeni, sikhdyksissn
Tst' onnen sallimasta kauheasta
Nyt sydmessin kammoin riehuvat!
Itsekin Luoma kummastellen itkee
Omoa kavaluuttaan, kauhistuin
Sodasta veljien. Voi Jumalani! --
Pitiks siksi tulla? -- Tytyiks
Niin hertni lemmen unelmista? --
Mi tuossa liikkui? -- Miksi vapisen
Tuon viitan nhden? Mit verisi
Nkj ymprillin hiipivi? --
Mit' on sun, Konrad? -- l' oo arka, poika!
Mit' onkaan tst? -- Hn on veljes, on
Sun ystvkses luotu. -- Ystvksi? --
Eiks oo Klaara hll vaimona?
Ja me, me olisimme veljeksi?
Ei milloinkaan! Jo taasen liikkui -- Konrad!
Makaaja niin jos sua sikytt,
Kuin valvovalle tohdit vastata? --
Vaan miksi valvoa hn tarvitseekaan?
Saishan se maata, -- maata. -- Herra laupias
Suo kaikki rakkautes rintahani,
Ettei tuo vihan hirmuhaltia
Himoa veren saata sydmeeni. --
Hn maata vois, -- ma oisin autuas! --
Hn maata vois, ja Klaara oisi vaimoin! --
His, vaiti, vietttelij sydmein!
Sinulta piru taivaan viekoittaa.
Se vanha krme on! -- sit' lls usko!
Oi sydn tartu kiinni Jumalaan! --
Hn ainoa on veljein! Itkein iti
Hnenkin toivoi onneen syntyneen. --
Ei mua oo hn rakastanut koskaan; --
Hn verikourin riisti autuuden
Mun sydmestin rikki sorretusta; --
Vaan itin thden, joka molemmat
Meit' imetteli yht hellin lemmin, --
Ma unhotan nyt, pistos rohkea
Ett' aukaiseisi mulle taivaan portit.
Hn pttkn -- jos ei hn luovu, niin
Onhan tuo keino mulla, jolla urho,
Mi haudan teljet tohtii ruhdaista,
Tien raivaa tuskan korvest' itselleen.

    (Hele iloinen metslaulu trht hurjin svelin).

Mits se on? -- Ah Jumalani! -- Tst
Svelten rypyst' ai'oin hert
Omani rinnalla, ma tahdoin nill
Svelten riemuhuudoill' uudestaan
H-yn pyrryttviset houraukset,
Ens' innostukset lemmen henkiin nostaa. --
Ja nyt? Maan madoks' sorrettuna nyt
Ma seison tss' ja lemmen nautinnon
Pihdyttvisen sijasta nyt pauhaa
Minussa epilyksen jyrin. --
Svelet toisiaan kuin syleilevt,
Kuin sointuksin hekkumallisesti
Halaelevat! -- -- Miss oisinkaan
Nyt taivahassa, jos ei haahmojansa
Ois hauta oksentanut, jos ei hn
Ois Tuonelasta tullut, elmni
Autuutta murhaamaan? -- Hah! -- Kuule kuin
Tuo soitto kutsuvi, kuin kiihkesti
Sydnt lempiriemuun yllytt!
Ja nauttimatta tss seison; multa
On paratiisin portti teljetty! --
Wilhelmks nauttia sais ahnehesti,
Kun min nlkn nnnyn? Rinnassa,
Joss' autuus mulle kukki, huulten hehkun
Hnks sais suuteloilla apattaa? --
Ei helvetiss! sit hn ei saa,
Vaikk' autuuteni siit tytyis antaa! --
Svelet, ymmrrnks Teit? -- Rohkeutta! --
Pois valo! sydn arka laimentaa
Vois kden rohkeutta, tutut kasvot
Kun nkisin. -- Pois valo, pois!

    (Panee lyhdyn kiini).

                                 Huh, y
Kuin kammottaa! -- Hei, riehu, soitto, riehu!
Vastustavaista mielt pihdyttin,
Kiihoita mua thn verityhn.
Maailman kruunuja ken tavoittaa,
Parhaansa uskaltakoon parahasta.

    (Hn tempaa metspuukon tupesta, viskauu Klaaran plle
    ja pist hneen).

Klaara.
Ai! auta, auta! --

Konrad.
                   Petos helvetin!
Mik' ni!

Klaara.
           Auta! Murhaa!

Konrad (sykseyy avatulla lyhdyll hnen plle).
                         Jumalani!
Ma oman vaimoin olen murhannut!

Klaara.
Ah Konrad! Konrad!


Kymmenes kohtaus.

    Edelliset; Wilhelm kynttil kdess
    vasenpuolisesta ovesta.

Wilhelm.
                  Avuksi ken huutaa?
Voi Klaara! Klaara-kulta! -- Kuka on
Tn julman veriteon tehnyt?

Konrad.
                             Min!

Wilhelm.
Sun nielkn helvetti! -- S murhamies!
Sa kirottu! -- Tmmist hemmukkaista! --
Tt' ainoon veljen aarrett' ainoaa! --

Konrad.
Hn enemmnkin oli mulle -- oli
Mun vaimoni! --

Wilhelm.
                Sun vaimos! -- Kaikki, Hah!
Nyt kauheasti mulle selvi!
T puukko tavoitteli?

Konrad.
                       Sinua! --

Klaara.
Voi Luoja! --

Wilhelm.
              Hirmuteko mahdotoin! --

Konrad.
Majahan meille, Luoma kauhealla
Vihalla astuu! -- Klaara! kultani!

    (Hn kallistuu Klaaraan).

Wilhelm.
Pois! tt ruumist' l saastuta! --
Pois murhaaja! Mun vaimoni on hn! --

Konrad.
Sun oli hn, nyt minun; murhalla
Ma hnet sain! ma oman sieluni
Hnest maksoin!

Wilhelm
                 Poijes tst herja!

Konrad.
Ei milloinkaan! En morsiamestani
Murhalla sken kihlatusta luovu. --
Svelt kuuletkos? -- Hriemua
Se on; ht meille perkele nyt pit!

Klaara.
Sull' anteeks' suokoon Luoja!

Wilhelm.
                              Murhamies!
Pois! -- l vaimoraukan haikeata
Nyt myrkyttele erohetke!
Pois tst!

Konrad.
            Turhaan! Tst paikasta
Ei mua helvettikn voiminensa
Voi siirt, vaikka henkein menkn. -- Tn
Maantilkun uskallatkos verell' ostaa? --
Kas, tuolla mulle taivas sulkeuu;
T iloin viimeinen on, viimeinen! --
Ei oikeutta Sulla vaimohoni
Oo murhattuun.

Wilhelm. (Tempaa pyssyn seinlt ja laukasee Konradiin).
               Niin mene helvettiin! --

Konrad.
Jumala mua armahtakoon!

    (Vaipuu polvilleen).

Klaara (Panee kuollen ktens hnen plle).
Amen!

    (Huikeasti riemahtava ja sitten vaikeneva torven soitto).

Esirippu lankee.








End of the Project Gutenberg EBook of Syyn sovitus, by Theodor Krner



License: Share Alike