Produced by Matti Jrvinen, Tuija Lindholm and Distributed Proofreaders Europe. DITYRAMBEJA Aarni Kouta Ensimmisen kerran julkaissut Kustannusliike Arvi A. Karisto 1907. DITYRAMBEJA [Kuva] VERIVALA. Verivalani vannonut oon. En tahdosta isien, ystvien kuin Hannibal muinen, en suitsussa jumalain alttarien. Min valani vannoin kun yhyt yllni synkkn uhkas, kun thdet ei vlkkyneet kannella taivaan, vihan salamat viilsi vain pimet pintaa, min alla purjehti pilvet. Verivalani vannonut oon. En kostoa vierahan, vennon heimon, mi omaani uhkaa, en vuorille nousta ja laaksoihin laskea, miss' aavoilla vlkkyvi kultaiset viljat, en polkea peltoja, tallata tarhoja vainoojan maan. Min vannoin laaksoista vuorille nousta, heimoni hyljt, ystvt heitt, jumalien suitsuvat alttarit jtt, yksin taistella, kamppailla, nousta, kuiluja, kulkea, tuskia tuntea, korkeella kangastushuippuja nhd, joille aurinko purppurahehkun kirkkaimman heitt, joilla humisee raikkaammat tuulet. Alla syvimmt, synkimmt kuilut, yll hopea-kangastus huiput. HUIPUILLA Taivas yll, manner alla, ymprill hyiset huiput, talven kirkkahat kinokset. Alla uhkuvi elm, puhkeavi puihin pihka, sihisevi mannun mahla, tuulet ilman tuoksutydet. Tll talvi, viima vinha, silm siinnossa lumien, katse kentill kiteiden, sydn surmien ilossa, mieli hiss Hallatarten. Kevt keikkuen tulevi, mielet innosta ilona, veret valta-valkeana, tulet Helka-helluntaiset, rukoukset, riemu soipi, sydn inehmon herkk, hell. Tll' ei riemuita, rukoilla, tll' ei liesku luojan liekit, sydn ei slist sykhd, aatos lemmest avarru, tll' ei syyt, syyttmyytt. Tunnon j on ainut lmp, mielen halla hyyrrelamppu, joka sihkyen skeni, kuumottavi keskiyss. Veljenktt kaikki lyvt. Kirpoavi kahle, muurit murtuu raudan, roudan luomat. Vapahina vangit valjut! Kajastavi toivo kirkas, unet, uskot uudet luopi. Tll' ei vankeja, vapaita, veljeytt, vertaisuutta, tll' ei uskoja, unia, tll' ei toivoa, totuutta, ylin yks' on ksky kylm: korkealla aina kierr, niinkuin thti talvitaivon, pyh, puhdas, koskematon, kiill, konsa ei kimalla pivn kirkas kultakehr, itse pakkasen purema muille tuhlaten tulesi nyt oudot ilmanrannat ysen synkt umpiukset, vaivan ylpen ylngt. SANKARIT SOTII. Pois katsojajoukot, pois aseita, kalpoja kantavat joukot, nyt sankarit sotia kyvt! Silitt sotivat, kalvoitta kamppailevat, ei paisu julmina ksien jnteet, vihan vasamat silmiss yksin sihkyy, ly aivoissa skenivt salamat oudot, y synkkn yll ja alla lep. Pois katsojalaumat, kun sankarit sotii! Y nkevi yksin sen tulen, mi uhmaa taivaita, maita ja meri, joita tuhannet tuulet pilvihin nostaa, kuiluihin viskaa. Y nkevi mykk ja helmaansa peitt. Sankarit sotii, sankarit sotii, tuskat tuimimmat rintoja polttaa, sydmi leikkaa. Kuiluihin syksyvt sadat ja kaatuu, kuiluista nousevat tuhannet taasen, nousevat, sotivat, hipyvt yhn, mi mykkn lep. Sankarit sotii, etlt himme rusko vain hohtaa kerran nousevan pivn, mi takaa vuorien synkkien steit heitt harvoja, valjuja taistojen teille. MIT VUOTATTE? Mit vuotatte meilt, te kirjavat joukot? Me seisomme yss. Henkemme soihtu suurena palaa, kun sammuvi tulet taivaan ja maan. Kun pimeys saartaa vuorisen, louhisen, jylhn tienoon. Mit vuotatte meilt? Me emme seuraanne konsana liity, emme kanssanne valloita maita, mahteja kumoo, emme vajoo kuin pisara vajoo hyrskyvn mereen. On henkemme ylpee. Me yksin seisomme vartiona yss. Mit vuotatte meilt? Ei leimua soihtumme teidn vuoksi, ei valaise teitnne, matkaanne johda. Eri matka on teill ja toinen on mr. Oma tiemme on kallein, mrmme korkein, etisin, suurin. Erotkohon tiemme! Te pyrkik tulienne pienien reen, majojenne rauhaan tai taistonne teille. Me synkki polkuja taivallamme, louhia kuljemme, kuiluja kymme. Me sytytmme soihtumme suurehen liekkiin, mi valaisevi etisint, oudointa mailmaa, jonne ei silmnne, aatteenne kanna. Me seisomme yksin. Teit on tuhansia, mit vuotatte viel? KANSAN SANKARI. Sa hyvhuutoja jos joukon kaipaat, niin lls puhuko, vaan sammalla, ja hosianna huutaa he, jos saavut sa ratsastaen -- aasintammalla. KUSTAA III. (1792) 1. MUSTAT NAAMIAISET. Valomeren vlkkyvi valtiaan linna, rusoaaltoina vyryv silkkien vuo, tulenlieskoina sihkyvt timantit leimuu, tuhat salamoivaa thte kristallit luo, ky maljoissa veripuna-viinien kuohu, hovi juhlivi, pauhaten soitot ne soi, yli kaikkien valtias vaieten katsoo, maan aurinko, nousevan aamun koi. Mit maastansa hn, mit tuhansista noista, vlikappaleita ksiss luovan ne vain! Hn juhlivi tnn, jo huomenna nostaa tuhosihkyvn siln ja polkevi lain. Mit miljonista hn, joka huipuilla el, ne juhlien nntyy, kun nousevi hn. Oma voima ja valta on mrns korkein yli herkkien tunteiden, slinnn. Te polvistukaa, miljonat, valtiaan eteen, kun voittojensa vaunut ne ylitsenne ky, hn kovimmista kovin on, vahana vaipuu ken kskyns valtaa ei tuntevan ny, te taivutte, uudesti-luojanne taltta kun raivoten marmorinne pintahan ly, te vapisette, luovat ovat ankaria aina, ja murtaminen aina on ankaran ty! 2. VALTIAS MIETTII. Te vaaditte vapautta, meluavat joukot! Ei vapautta teille! Kultainen koru on vapaus, jolla voi leikki yksin ankarat, suuret ja kskevt henget. Ei vapautta teille! Ei helmi heitet sikojen eteen, ei timantteja kylvet tielle, min pintaa polkevi ryhv, roskainen rahvas! Ei vapautta teille, on onnenne totella ja kskyst ankarien verihin otella, kun lankeaa elmn ja kuoleman arpa. Ei vapautta teille! Vain suuria henki varten on vapaus. Se inen on taivas, min korkea kansi kultana sihkyvi outoja tulia, se rusko on uusien pivin, mi uinuu helmassa taivasta kantavain vuorten, se synkin on pilvi, min kahleissa sihkyy tuhansia vasamia ylpen vaivan, se suurin on salama, se mustin on y, mi raivosta nauraen tultansa ly. Ei vaalijoiksi teist sen valkean vallan, ei pstjiksi synkeiden pilvien kohdun, ei leikkienne tantere kultainen kentt isien tulten. On onnenne ksky ankarien kuulla. On vapaus kskevi henki varten. He tanssivat soidessa salamien siln, he huippuja kulkevat, allansa kuilut, elm ja ihmiset, kuoleman kauhu. He uhraavat itsens, uhraavat toiset, he huoli ei onnesta vaistot kun johtaa polkuja taistojen, voittojen heit. He kovinta etsivt, vastusta vaikeinta, jylhint vuorta, min kylkehen kylmn vkevimmt vasamansa iske saavat, he etsivt taistoa, leikkaavat voittoa, vuottaen salamoiden suurinta soittoa, he uhraavat itsens, uhraavat toiset, kun vlkkyvi kullassa kaukaisin maali, he herroja ovat, te kuulijoita kskyn, mi korkeilta vuorilta laaksoihin kaikuu. Ei vapautta teille! 3. TULI VALLOILLA ON. Tuli valloilla on! kvi myrskyis huuto. Tuli valloilla on, vkijoukko kuin meri tuulien ruoskima pauhaten kuohuu. Tuli valloilla on, pyh temppeli herjattu, tallattu maahan on jumalien asunto, marmori jaloin srjetty, pirstottu karkehin ksin! On valtias kaatunut, purppurarusko riutunut Pohjolan pakkastaivaan, aurinko kirkkain varjojen helmaan vaipunut, kullaten kyhn ja kylmn viluisen tienoon, siunaten sammunut luojista suurin. Vki roskainen voittanut? Ei, kolmasti ei! Oli liiaksi kova se timantti, min pintahan tuhotern iski voimaton viha, voittaen timanteista sihkyvin murtui. Tuli valloilla on! kvi myrskyis huuto kun sankari sortui. Tuli valloilla on, joka paisuen kasvaa ja kulona kulkien valtiaat, vallat syksevi maahan ja lieskoihin hautaa. Tuli valloilla on, ja Europa leiri joka kolkka min vihaa ja kostoa hehkuu! TASA-ARVOISUUS.[1] Verihuurut ne peittvi Ranskan, tuli roihuvi valloillaan, viha vihreen lieskana loimuu, punahurmeella huuhtovi maan, se allensa tallaa ja ruhjoo, mit vuossadat suurinta loi, se pirstoo ja syksevi surmaan, tuhokellot kun turmion soi. Nyt kostohon kynyt on kurja roskarahvas ja mellastajat, giljotiinit ne yt ja piv verivirtoja purskuttavat, nyt poistetaan juopa, min luoneet tuhatvuosien arvot on -- tuligloria sihkyen pett voi jalotkin hurmiohon. Mit koskevi meihin tuo ilve, verivirrat ja julmuus sen, ken huipuilta katsoo, hn nauraa surunytst laaksojen, suku tnn jos sortuvi toinen, niin huomenna nousee jo uus, vain yksi on hengelle myrkky: tasa-arvo ja vertaisuus! Verihuuruista nousevi Ranska vki roskainen pyhkeilee: Ei herroja, orjia en, nyt oikeus hallitsee! Eri suuria ihmiset ovat, -- se oppi on oikeuden, -- sama oikeus vertaisille, eri oikeus toisillen! [1] Ers Ranskan vallankumouksen totuuksista. MARCIUS CORIOLANUS. 1. PATRIISI PUHUU. Pyh Rooma on herjattu, orjien suku alhainen, pyhke valtaan on pssyt. Pyh Rooma on herjattu, plebeijilaumat ryhten kulkee katuja ikuisen kaupungin, joka netn sankaritemppeli muinen suurien, ylhisten henkien oli, nyt alhaisen rahvaan kilpojen, taistojen kiehuva kentt. Pyh Rooma on herjattu, curian ovet aukeevat kskyst joukkion joudon, ikuinen istuin lakien, tuomion tahrattu ompi, nyrn taipuu senaatti tahtohon huutavan heimon. Ei huudoilla hallita ikuista Roomaa! Ylhinen, netn sankarirotu, min jnteiss vangittu, vellova voima mykkn piilee, mut iskee kuin inen synke pilvi, kun taistelun hetki korkea koittaa, ylhinen, ankara, netn heimo on valtias Rooman, ei ryhv rahvas! Pyh Rooma on herjattu, plebeijilauma alhainen, pyhke valtaan on pssyt. 2. MIEKKA PUHUU. Ei Rooma kuunnellut sankarin nt, nyt laulua kalpojen kuulla se saapi! Pois valkeatogaiset patriisit ylpeet, pois temppeli koruja kantavat papit, ei pyyntnne auta, se kuolee kuin kuolevi srkyv svel kolkkohon yhn, y saartavi Roomaa ja verinen vimma tuomiosilns sihkyvn nostaa. Ei Rooma kuunnellut sankarin nt, nyt laulua kalpojen kuulla se saapi. Talot tuhkana ompi ja poljettu pellot, joilla kultainen, keinuva vilja valmiina vartos, talot tuhkana ompi ja lytyn joukko maailman vallan, mi vavisten vuottaa iskua sankarin raivoisan siln. Vapise Rooma, nyt laulavi kalpa laulua ylpen, ylhisen vihan, vapise valtio, vallasta sotii kuoleman netn, uhmaava joukko, vapise Rooma, sa sankarin nt kuullut et, kuulla saat kalvan nyt kielt. 3. HAAMU. On sankari sortunut, ylpe liian miekkansa oli iskemn isien nostamaa pyh ikuista valtaa, mi kirkkahin koru aikojen kultaisen kruunun ompi. On sankari sortunut, joukkonsa toivo pettynyt tuonelle uhrasi urhon ylpen, suuren, on sankari sortunut, ikuinen Rooma vapaana jlleen, ja pauhaten kaikuu kaduilta, toreilta rahvahan riemu. On sankari poissa, mut henkens ylpee ajasta aikahan ylpeen katsoo huipuilta kulkua ryhvn rahvaan, on sankari poissa, mut ylenkatse ylhinen yll kaupungin lep, mi halvaksi luki esikoiskruununsa kansojen kesken, mi valtansa ikuisen aatelin antoi koruksi pyhken barbarilauman. On sankari poissa, mut huipuilta henki ylpe, ylhinen kylmn katsoo. CATILINA PUHUU. Ei ees, ei taakse, yll uhkaa y ja eess tasavallan joukot taajat! Soi kalske kaukainen ja thtivy taivasta niinkuin kalman sirppi kaartaa, nyt koston, vainon vaikein hetki ly, maat oudot, kansat etiset ja laajat on vallassamme kohta, loppuun ty nyt tehdn, vihan vimmalieskat saartaa sua Rooma, voimat kammottavat kyvt vastaasi, maahan sorru nyt tai voita! Jo taiston laineet ky, yn ilmaa viilt hurjimmat peitset, raivon pilvi ratkee, min takaa tuhon verithdet kiilt, jo kalvat kalskahtaa ja kahle katkee, mi mielt sitoi, jyti tahdon juurta, jo silt salamoi, pin mr suurta, tienviitta vihan vihree virvasoihtu, raivaaja radan symen synkk loihtu, soi silt, aukee vallan vaskiukset, kimaltain kaartuu iset kangastukset. Soi, salama, yn pilvi iske tulta, ly maahan valta, mriins mi turtuu, helmassa tulevan on kirkkain kulta, mi hetken hehkuu, jlleen mustuu, murtuu, leimahda lieska vihan, kaikki hautaa, mi synnytt ei uutta en voi, ken kyps on, hn vuottaa tuonen rautaa ja elojuhlaa suurta karkeloi. Y hlvenee ja taiston aallot raukee, on sammunut jo mielen hurja uhka, on voitto tasavallan, hauta aukee nyt sankarin, mut kerran syttyy tuhka, mi maassa lep, mutta tulta yh salassa vaalii, helmahansa sulkee sen kipinn, mi lieskan uuden siitt, ly kerran hetki, voimakas ja pyh, jolloinka kohti mr uutta kulkee taas Rooma, kansat kansoin jlleen liitt, lait ihmisille laatii, ohjat ottaa kskyst valtiaan, mi nousee kerran ja astinlaudaksensa lypi maan. JULIUS CAESAR. 1. ISELL CAPITOLIUMILLA. Y saapuu, tummuu iltataivaan syli maan hetkeksi mi sulki kultavaloon, y saapuu, syttyy thtisarjat paloon tuhansin lieskoin, mutta kaiken yli loistossa miljonien tulten seisoo mies yksininen, jumalien juurta, vuorella jumalten. Yt pivt kutoo henkens sallimuksen vaippaa suurta kansoille, maille. Milloinkaan ei putoo kdestn voimakkaasta vaskiparta, mi unen toteen, toden uneen liitt harsoksi sihkyvksi, joka sulkee helmaansa hengen ihanimman runon. Ei tyynny tahdon hyrskyv virta, mi uutta uraa raunioihin raivaa maailman vanhan, joka jlleen kulkee kuin karkeloiden ikuisuuden tyhn. Ei uuvu voima, joka hautaa kaivaa hyveille, jotka lailla iltaruskon kultaavat viel maita, uuden uskon syttyiss niinkuin syttyy thdet yhn. Oi terve, Rooma, Messiaasi vuottaa sua vuorellansa, vaskiukset aukee Januksen temppelin, uus' astuu luoja pyhkkn ajan, ajan uuden tuoja, min valta milloinkaan ei maahan raukee, mi omaan voimaansa vain yksin luottaa, oi terve, Rooma, uhraa uhri parhain nyt luojallesi, kautta palmutarhain ikuinen soikoon kuoro: terve Caesar sua tervehtii ne, jotka kuoloon kyvt! Y tumma, uinuu Rooma suurta unta, mies yksininen valvoo kukkuloilla, mut kohta nouseva on valtakunta, maan kirkastaa mi uuden aamun koilla. 2. LEGIOONAIN LAULU. Terve Caesar, sallimuksen valtakannel kaikuu, terve, terve Caesar! Terve Caesar, taiston terskellot kutsuu kuolon purppuraiseen juhlaan meit, terve Caesar, terve valtias, nyt arpa lankee, terve, joukkosi on tuonen tuttu, terve, tuhannesti terve, suuri Caesar! Terve Caesar! Elo kypsynyt on leikkaajalleen, vilja tuleentunut viikatteelle, terve Caesar, raskaat, tyteliset thkt nuokkuu vuottain sirppisi, jonka ter kultasalamana kaikkeen iskee, mik valmiina on vainiollaan, terve Caesar, terve elojuhlija, min kentt maasta maahan, merten yli ylt, terve Caesar, ikuinen on elonkorjuuaikas! Terve Caesar, kohtalosta kohtalohon johtaa olemuksen ikivoima meit niinkuin tulenpatsas korven yss, tuhatkimaltava taivaankaari kangastusten etisest maasta. Terve Caesar, valtas ikiruno kiehtoin kskee, terve Caesar, voimas lannistava pakko st tuskan, vaivan vaikeata tiet kymn miljonat ja myrskyn lailla laulaa voiton korkeata virtt, terve Caesar, terve sankari, nyt kultakotkin tervehdimme sua kyden kylmn kuoloon! 3. ARPA LANGENNUT ON. Arpa langennut on, rajan kielletyn yli sotajoukkonsa sankari uhmaten ohjaa. Arpa ankara langennut, ikuinen Rooma vavisten herraansa suurinta vuottaa, min kultaiset kotkat seudusta seutuhun myrskyten lent, arpa ankara langennut, pauhaten kuohuu voittojen voimakas, vyryv koski maan kukkivan yli, mi iskutta miekan valtahan sankarin saapuvan taipuu. Arpa langennut on, rikos ihanin tehty, mi thtihin saakka maineensa sihkyvn glorian nostaa yli jumalien kaukaisten, kirkkaitten kenttin. Rikos ihanin tehty, min suuruutta saata ei tahrata siveyslakien mitta, mi orjia varten on alussa aikojen muinaisten luotu, oma lakinsa sankarin toimilla, till, min timanttikova kohtalo korkeille hengille st. Rikos ihanin tehty, mi suurin on hyve kdess sankarin, salliman suoman kskijksi kansojen, luojaksi aikain, joittenka valta kirkkaana sihkyy, kun hautahan vaipuu menneiden polvien tahto ja tarmo. Arpa langennut on, tulenlieskoina lent sankarin sihkyvt, kultaiset kotkat seudusta seutuun ja ptyvt Roomaan, min marmoriportit salpansa valtiaan kskyst avaa. Pyh Rooma on vallattu, jllehen aika, korkea, ankara urhojen aika, valtikan ottaa. Jlleen sankariseppele vehree kulmilla ihmisten suurien kukkii, jlleen pilvihin nousevi maine Rooman, mi maailman kohtalot ohjaa valtiaan alla, min voittojen thti kirkkainna sihkyvi aikojen yss. 4. POMPEJUKSEN CURIASSA. (Maaliskuun iduspivn.) Pylvs maailman kaatunut, ihanin, suurin ihminen sortunut, sihkyvin helmi sammunut luomisen kirkkahan kruunun, sammunut, heittnyt purppurahehkun viimeisen, helln maailman ylle, mi vrjyen vaipuu mustien varjojen outohon yhn. Imperaattori surmattu! Tyhj on maineen kultainen istuin, tahrattu verin on ikuinen Rooma, verin, min jlki puhtaaksi pese koskaan ei aika, ei umpehen painu milloinkaan haavat, jotka on iskenyt alhainen vietti alhaisten henkien, alhaisen koston. Rikollinen Rooma! Sa helmassas hoivasit kavalia kyit, jotka armolla valtiaan kerran nousivat, iskivt ystvn, miehen uhriksi kuoleman keskell tyt korkeinta, pyh. Rikollinen Rooma, ajasta aikaan on tuomio soiva: etsikkoaikaas et lynnyt kerran! On valtias poissa, mut voittojensa kulku aaveena vyryvi aikojen halki, on valtias poissa, mut iti seisoo se huone, min ktens voimakas kerran vuorille vuoli, on valtias poissa, mut henkens yh huipuilta hyisilt kansoja ohjaa, on valtias poissa, mut auki on rata, min tarmonsa rasti, on valtias poissa, mut voittojensa vaunut sihkyen vyryvt aikojen yss. VOITTAJA PUHUU. Ma voitin. Mit ompi voitosta, pmr taistellessa vain on pyh. Ken ylpuolla ei oo voittoaan, hn kahlehissa orjuuden on yh! SOTA. On sota niinkuin tammi taivas-latva, jot' ase hirveinkn ei maahan ly, sen pirstoo vasta salamoista suurin, min synnyttvi synkin, oudoin y. LUOMINEN. Alussa maa oli autio ja tyhj, pimeys lepili syvyyksien pll, mrtt hyrskyen mustimmat laineet kulkivat, kiersivt mitatonta merta, vaahdoten valkeana tuolla ja tll kiehuivat muodotta muodostuvat aineet etsien toisia yhtykseen kerta. Alussa maa oli autio ja tyhj. Kuohahti kki synkimmt aineet, vkevn jylisten pauhasi myrsky, hlveni pimeys ja tuhansissa liekeiss hehkuen hulmusi tulipuna thti keskell avaruuden retnt kantta. Syvyyden kultana keinuvaa pintaa Elm kulki. Aaltojen harjalta harjalle aallon myrskysi luovista voimista suurin, halkesi kahtia vellovat vyrteet vuorina vierien outoihin riin, vaipuen, tyyntyen kahleiden mriin, sijansa heitten karkelokentksi luomisen tylle. Lieskoina leimusi avaruuden thti timantteja, kultia kylven maille, raskaina ilmoihin harmajat huurut hyisist, himmeist notkoista nousi, kaaoksen kylmhn rintahan henki hehkuvaa tultansa luojista suurin. Hlveni hivt, kiehuen iti maa, joka jisen lepsi sken. Kuohuen aukeni vehre helma ktkien hehkuunsa hersyvt voimat, siitten sihisevt, pursuvat mahlat, tynten taivaille uhkaavat huiput. Poltteesta kohtunsa kuumimman vaivan synnytti viimeksi syvimmn synnyn, huippuja kulkevan ihmisen suuren. Vuodet ne vierivt, kuukaudet kulkee, ajat ne aikoihin tanssien yhtyy, ei loppunut ty. Vristen vuottavi pivt ja yt luomisen levotonta, suurinta juhlaa maailma, vahvuuden vlkkyvt vyt, luonto, mi voimaansa vellovaa tuhlaa. Milloinka salamoista synkehin ly, kirkastava, sihkyv, uudesti-luova, milloinka tyhns ankaraan ryhtyy mestarin suurimman raivoisa palja, milloinka miljonat kuiluihin syksyy veriss luomisen kiehtova malja? Vavisten luojaansa vuottavi maa. Milloinka salama sen leimahtaa? UUSI JUMALA. Hn vuorilla viipyy, allansa kansa pauhaten juhlivi maalia vailla kuin korvessa Siinain Israel muinen. Hn vuorilla viipyy, kasvoista kasvoin katsovi Elmn ankaraa Herraa, min ikuiset kskyt piirtvi pintahan kylmn ja karmaan kalliopaaden. Hn vuorilla viipyy, allansa joukko juhlivi huoleton, tanssivi eess kuvien kultaisten, kangastuskaarten, jumalien outoin. Hn vuorilla viipyy ja vaieten katsoo tanhua, riemua joukkion joudon. Hn vuorilla viipyy kuin synke pilvi, min mustassa helmassa tulipuna turman hehkuvi liesi, hn huippuja kiert kuin ukkosen lonka, min kohdussa tuhansia vasamia vlkkyy, hn vuorilla viipyy, mut syksyvi kerran salamoiden vaunuissa laaksoihin, joissa juhlivi mrtt ryhv rahvas. Hn syksyvi laaksoihin, vapisevi vuoret, trisevi manner ja kiehuvi meri, min raivoista pintaa myrskyjen valkeat valjakot lent. Hn syksyvi laaksoihin, pitkisen nuolena keskelle karkelon keinuvan ent, hn saapuvi, kansojen kultaiset kuvat pirstovi, syksevi marmori-ylvt jumalien alttarit maahan, mi ompi jalkainsa ainainen astinlauta. Hn saapuvi, antavi maalin, mi sihkyy purppuraruskona taivaalla, jonka kaukainen kansi hehkuvi autuutta maallisen riemun. Hn saapuvi, valtansa rastivi radan ihmisten kulkea kunne hn tahtoo, hn mennehen valtaa, hn tulevan luopi, hn ohjaa suuret ja pienet virrat, hn kutoo kohtalon vlkkyvt vaipat, hn, kansojen kskij, ihmisten herra, mi synkkn pilven vuorilla viipyy. TOTUUS. Te etsitte, tahdotte totuutta te surumieliset sankarit hurskaat. Sen alttarille henkenne tuskan te tuotte, sen uhriksi voimanne parhaat te suotte, sen kangastuskaaria kultahan luotte, se elmnne huippu ja elmnne mr, se nytt mi tekonne oikea, mi vr, te etsitte, tahdotte totuutta vain yli kaunihin valheenkin! Mik valhetta sitten? Oma etsintnne, virvojen vlkkyv, vikkyv harha! Mik puhtainta totta? Vain elmnne, vaistojen, tuntojen tuoksuva tarha, ei totuutta muuta, ei hyvien, pahojen tietojen puuta! On elm ainoa puu, joka kukkii, se todet ja totuudet helmaansa ktkee, se tied ei oikeasta, tied ei vrst, se tied ei heelmins hyvien mrst, se kuohuu vain mahloja, nesteit pursuu, se kasvaa, se jakaa, se tuhlaa, se antaa, ja lehvillns suruttomain pesi kantaa, sen oksilla ainainen soittelo soi, elo ainoa totuus on, oi! Te ette tahdo elm, vaan etsitte totta! Mik totuutenne sitten, te sankarit valjut? Se elmn on loppu, sen kieltj kylm, liikkumaton, tytelinen, kalpea, jinen kuoleman varjo. Mit etsitte viel? Rajojen ulkona kalvas on maa, hiljainen, kelme, kiihkoton, hyinen, totuuden kehto, netn, rauhaisa, lepv lehto, miss ei halujen kiehuvaa maljaa, miss ei sveli, tanssia, naljaa, miksi viel viivytte, totuus on siell, johon te tahdotte, jota te etsitte, lemmitte yli elmn kauniiden valheitten? LAKI. Kun elon kahlehtia tahdoitte, niin lain te loitte, vain lapsi, viattomuus, ei nouda sit. Nyt viattomiksi tulkaa uudelleen -- jos en voitte. LEMPI. Olkohon lempemme niinkuin lhde laella tunturin korkean, jylhn, raikas ja selkee, kalvolla auringon kirkkahin kulta, pohjalla vellovan elmn suoni, mi vkevn, kiihken tykkii. NAINEN. On nainen Suuri-mahdollisuus yh: hn synnytt voi lailla syksy-yn kirkkaimman thden, taikka marraspilven, mi tuhoo ihanimpain tulten tyn. SYKSY. Syksy saapuu. Myrskyn jylht kellot kaikuu, kuolinkellot, kylmt, jiset kellot, joilla sli ei, armahdusta, jotka katoa ja kalmaa laulaa. Syksy, syksy saapuu, soivat tuonen suuret, kaameet kellot. Syksy saapuu. Heelmt kypsyy, putoo puista kesn riemuinneista, heilineist, konsa elo kuohui, kiehui, tytti nesteillns symet, juuret, heelmiin kypsytti ja heitti kylmn, kolkon syksyn hyiseen helmaan. Saapuu syksy, surmaa, jt -- Heelmt jvt. Syksy saapuu. Puhkee viime hehkuun luonto, viini huumaava sen suonet tytt, leimaa elon purppuraisen kiihkon kalvenneihin kasvoihin ja soittaa kalman virtt kelloin kumajavin. Syksy saapuu. Terve aika, kylm, ankara ja slimtn, terve kuolon viime huumauksen aika! Lietso veriin hengen hurjin hehku, suihki suoniin kiihkon kuumin viini, heelmt kypsyt ja sitten surmaa, lyhyiksi elon hetket leikkaa, jolloin mennytt ei aikaa miettimhn, hetki oleva vain kirkkain, korkein, johda suuriin, sanattomiin tihin, tihin vaivan ylpen ja vaikeen, syksy, syksy, tuskan, hehkun, tuonen tuima aika, konsa hornan julmat kellot kaikuu. FRIEDRICH NIETZSCHEN RUNOJA ECCE HOMO. Sukuni ma tiedn juuren! Lailla leimuliekin suuren hehkun, tuhoon itseni. Mihin tartun, syttyy valo, mink jtn, hiiltyy palo: liekki olen varmasti! YSTVYYDELLE. Terve, ystvyys! Ens' aamurusko mun toiveheni korkeimman! Oi usein tuntui kuin loputon ois tie ja y, ja elo inha, vailla maalia! Kaks kertaa el tahdon, kun silmsssi voiton ja huomenhohteen nin, sa rakkain jumalatar! VENEZIA. Yss ruskeessa sillalla seisoin ma. Laulu kaukaa soi: kumpusi kultana pois yli vrjyvin vetten vyn. Valot, soitto ja gondolit -- hmyn helmahan kaikki ui juopuen pois... Kdet oudot sieluni soittimeen kvi silloin, gondolilaulun ma salaperisen lauloin ja vapisin hmykirjavaa autuutta. -- Mua kuuliko kenkn, oi?... AURINKO LASKEE. 1. Sydn polttava, ei kauan sun janota tarvitse en! On lupaus ilmassa, sit huhuuvat oudot huulet mulle -- saapuvi suuri viileys... Paahtoi polttaen yllni piv: terve, te kki tulevat tuulet, terve, te iltaiset viilet henget! Humisee oudon raikkaana ilma. Y eikhn vietellen katsele mua?... Pysy lujana, urhea sydmeni, oi! l utele: miksi? 2. Eloni piv! Aurinko laskee. Jo virta kultana kimmelt. Miks huokuvi paasi, sen kiireell onni uinuiko pivll untansa? Se onnesta vlkkyvi vihreen viel povella ruskean jyrknteen. Eloni piv! Jo iltasi joutuu! Jo hehkuvi silmsi sammuen verkkaan, jo vyryvi kasteesi kyynelhelmet, jo lipuvi valkeita meri hiljaa sun lempesi purppurahehku, sun autuutes viipyv, viimeinen... 3. Joudu, kirkkaus kultainen! Sa kuoleman salaisin, suloisin tunne! -- Ma kuljinko tietni nopeasti liian? Nyt vasta kun jalkani uupuu, ma katseesi kohtaan, minut onnesi saavuttaa. Ylt'ympri soittoa, aaltoja vaan Mi ennen ol' raskasta, vaipui sinervn unhoon, nyt venheeni keinuvi jouten, Myrskyn ja retken -- oon unhoittanut! Hukkuivat toivo ja toiveet, nyt vlkkyen sielu ja ulappa hohtaa. Seitsems yksinisyys! En tuntenut koskaan sulovarmuutta lhell niin, niin kuumaks' en auringon kehr. -- Viel' eik jisin hehku mun kukkulani? Hopean kevyen nyt purteni aavalle ui... End of Project Gutenberg's Dityrambeja, by Aarni Kouta and Friedrich Nietzsche License: Share Alike