E-text prepared by Tapio Riikonen RUNOJA Kirj. L. ONERVA Helsingiss, Vihtori Kosonen, 1908. Vihtori Kososen kirjapaino. SISLLYS: Linna. 1. Kohtalon ksky. Pilvien rusko -- Usko. Raskas pisare. Tuska. Jhmetys. Pelko. Valkeat vallat. Pilvi. Ohi kuva kumma hiipi -- Korkealla taivahalla -- Voimakkaammalleni. Taivas niinkuin Luojan lempi -- Tuntemattomalle. Tahto. Uhri. 2. Ruusut. Tulit tuska. Tahtovat mun kasvatella -- Valkea y. Lintu puussa -- Kukka, joka hallahan rakastuu -- Valkeana valhetiss -- Barcarola. Kivikova armas -- Tyhjss tyhjyyden kammoin -- Lht. Sydmeni. Poloinen rinta -- Resitatiivi. Halla. Kuoleman saari. Mato. Mulla ennen ilot rinnan -- Elegia. Sydmess hiljaa, varmaan -- 3. Ylintu. Tuutilaulu. Kuutamo-meri. Auringon ruusu. Lhteensilm. Muulinviej. Kesn merkki. Nuorallatanssija. Neuvo. Painajainen. Tonttu. Rvrence. Ystvlle. Surusi on mennyt hukkaan -- Magdalena. Megairan laulu. Surmattujen laulu. Nainen. Aamun armahan laps -- Syksy. Kuolon kukka. Merituuli. Talvi. Kalliokirkko. Kaksi kuvaa. 4. Hopeinen thti. Kaipaus. Kuljit ennen -- Jo nyt min ritarin silmt nin -- Miksi, oi armas -- Vieras. Tumma tuttu. Hn oli kuin -- Aave. Mist lydn ma sun -- Hn on -- Halavan alla. Tule, tule -- Ky lempimn! Harmaa, kalsa katunainen -- Keskell saloa -- Kukkia vaan. 5. Kumminlahjat. Mater dolorosa. Etsij. Vanhus. Erakko. Tietj. Kokonpolttaja. Hovinarrin ilta-aaria. Absintisti. Kaupunki allani -- iti ja poika. Vikap. LINNA. On jinen kentt, jss kiertorauma, ja kivilinna keskeen lyty sen, kuin vihanheitto jttein muinaisten, kirojen kirkko, harmaa, sammal-sauma. Vaan tuon jos sisn kyt, sun kohtaa lauma hele huomensilm-lapsien, sulossa suven niittu hopeinen, kultainen kunnahalla vilja-auma. Ja vastaas samoo herra satusarkain, niin hieno, herkk, outo, hiljainen, kuin mielikuva aavistusten arkain, kuin parhain palo kaiken kauneuden, mi maailmassa systiin kanteesen ja nyt saa el onneansa varkain. 1. KOHTALON KSKY. Vkevt kymn ylhll yksin, heikot sortumaan sylityksin! Vkevt pahoiksi pusertumaan, heikot hellin musertumaan! PILVIEN RUSKO -- Pilvien rusko ja unien lento, ohitse vaan! Viimeisen pivni viimeinen ilta, ohitse vaan! Pimeiden aivojen autio kumina tytt maan. Viimeisen yni viimeiset hetket, tulkaa vaan! USKO. Oikein mr elon Herra kantamukset rinnan: sille paljon, joka jaksoi maksaa paljon hinnan. Oikein mr elon Herra ihmisille eron: kuka syntyi kullat syliin, tuokoon kullan veron! RASKAS PISARE. Raskas pisare hullun phn, sade talvishn... Jokaiselta pisarelta halkee railo jhn. Raskas pisare halki aivon, halki takaraivon... Jrjen lakoon, tyhjn vakoon painuu taakka taivon. TUSKA. Kovettumaan, kivettymn kaimaksi kallion kimmelpn. Ylentymn, alentumaan peikon rinnalle pimentolaan. Unhottumaan, vanhettumaan tuhansia vuosia paikallaan. JHMETYS. Nyt on hullun hyv olla, hiljainen ja tyyni, nyt ei paina pahuus muiden eik omat syyni. Kaukaa katsoo kalvahtanut myrskyist merta, muistaa tarun lainehilta kesisilt kerta. Seisoo syytt sydmetn, hyhm jinen saartuu, eik tunne eik tied: kinos pll kaartuu... PELKO. Puissa tuulen vongahtelu, sadeliukkaat kalliot... -- -- -- -- -- Vaiti, seis! -- -- -- -- -- -- Nyt mik kiilsi? Kirkas, jinen jttikyynel. Mik korvahan viilsi? Avuttoman lapsen huuto. -- -- -- -- -- Hiivi hiljaa, kuiski silmin: peikot asuu mailla nill... Hiivi hiljaa varpaanpill... VALKEAT VALLAT. Teihin ma uskoa tahdon, valkeat vallat, vaikkakin y yh lankeaa pakkaispieli. Teihin ma katsehen kannan, kuolottomat, vaikka mun sieluni silmiss kauneus kuolee. PILVI. Sammuksissa silm pivn. Mik siell? Pieni pilvi keskitiell. Valtavuolla valoisalla pilvi mist? Varjo ist mennehist. Miksi varjo yli-inen mustan pelin? Itse yli yni elin. OHI KUVA KUMMA HIIPI -- Ohi kuva kumma hiipi: viisti maata Herran siipi. Katsoin hetken, katsoin kaksi, siit sorruin sokeaksi. Pimeys taas yll, alla, taivas maasta korkealla, Herra maalla etisell, hulluus Herran nhnehell. Lumi lankee hiljaa, hiljaa... Paina psi, valmis vilja, painu jlleen jhn, hankeen, alle illan aavan, ankeen! KORKEALLA TAIVAHALLA -- Korkealla taivahalla houkutus huilun; ymprill ysilmt kuoleman kuilun. Sinisill kukkuloilla onnellisten kulku; alhaalla pimeys ja ahdistus ja sulku. Silmiss loittonevat elon tulitukset; sydmess avartuvat tuonen uni-ukset. VOIMAKKAAMMALLENI. Kun olen min mielelt pakana, sun Kohtaloksi ma sanon. Sua rukoile en, sua pelk en, et kuule, jos kuinkakin anon. Olet heltymtn ja hengetn, olet voima, mi rattahaks paatui. Vain kuoleman ylitse kypi sun ties, ei konsana kohoa maasta se mies, joka kulkusi alle kaatui. TAIVAS NIINKUIN LUOJAN LEMPI -- Taivas niinkuin Luojan lempi, valkeata valkoisempi, yll autioiden teiden, aivoin maaksi maatuneiden. Kuulto kylm, aikaa vailla, Herran henki kalman mailla. Liikkumatta, pylvs jinen, yss lapsi yksininen. TUNTEMATTOMALLE. Ah, julma herttj lyhven elon, mi sokkopt kansaa kuljetat ja taakse tuskan uuden karkkoat, jos vanhan selityst sulta velon, jos pyydn syyn ja seurauksen selon ja nhd kahden puolen valkamat, sen vyln, jota laivat liukuvat ja aina alla arvoituksen pelon, niin heittelet kuin kissa hiirenpoikaa, nin joka iskun vliin hymyillen: nyt iloitkaa ja uljahasti voikaa! Ja kuka uskoi helyyn hetkien, vain kahta varmemmasti kaadat sen. Ah, hautakellot lakkaamatta soikaa! TAHTO. Nyt min tahdon: murskaksi menkn vapahan virran vaappuva pato, tulkohon nlk ja kato, suistukoon soraan saitojen perintsato! Nyt min tahdon: synkkn sykn vainiot valmiit lakkap lahti, nouskohon maahisen mahti, soikohon korkean kohtalon kaatava tahti! Nyt min tahdon: nouskohon ilojen heljlle hiekalle surup surma, nouskohon tuho ja turma tuhojen tuojalle uuden luomisen hurma! UHRI. Lankee halla hrmhinen. Syn kuin srkk, srkk tuhatsrmhinen. Vartoo joukko sakeneva: miss viipyy, viipyy otus pakeneva? Rahvaan armo tyrkytetty. Viek loitos! Viuhuu nuoli myrkytetty. Yltyy riemu sapettava: joutuu juhla, juhlaan uhri tapettava. Kskyt mulla ylhemmiss. Kun ma kaadun, kaadun iss jylhemmiss. 2. RUUSUT. Puhkee suuret tuliruusut taivahalla. Kukkii pienet lumiruusut pilven alla. Ajatusten aarniliekit riskyy, palaa. Sydmess kuolon kukat aukee salaa. TULIT TUSKA. Tulit tuska niinkuin pieni tytt, repaleinen, kalpee kulkutytt; tulit varkain, tulit varoin, syrjsilmyksin aroin. Tulit tuska niinkuin Herran miesi, pyhn-kyj, kovan-kyj miesi, jaloin paljain kautta saloin, kautta tylypisten taloin. Tulit tuska niinkuin viestintuoja armahalta, unisuukon suoja; tulit hiljaa tulppa suulla, istuit vaiti kangaspuulla. Tulit tuska niinkuin armas itse, ainukainen, ikvity armas; tulit soutain elon kaarta kohti Manan hyhensaarta. TAHTOVAT MUN KASVATELLA -- Tahtovat mun kasvatella tihin tarkan tasapisiin, kutsuvat mua kullallansa yhtymhn pivlisiin. Turha kutsu, turha kulta! Tunnen elontyni vanteen: yksinisten hetkein hehku taottava taivaan kanteen. VALKEA Y. Valkea y, kalsea y vartoen akkunalautaan ly. Maaliskuu, Marjatan kuu. Hermot herkkin seisoo puu. Kylmentyy, thdittyy... Paljaana paistaa sydmen syy. LINTU PUUSSA -- Lintu puussa, kukka maassa, piv puoleen kntymss. Aatos yksin, sydn jss, sielu nlkn nntymss. Putoo lehti, hijoo halla viikatetta viljallensa. Tuntee sielu illan tuulen, hymyy hyyss hiljallensa. KUKKA, JOKA HALLAHAN RAKASTUU -- Kukka, joka hallahan rakastuu, umppunsa hehkuhun lakastuu. Poven, jolle armain on ermaan y, paljaalta autio pakkanen sy. VALKEANA VALHETISS -- Valkeana valhetiss, syyttmn synnin iss, rikoksissa tahraa vailla, vilpin tiell lapsen lailla... BARCAROLA. Usvat uivat merta pitkin raskaana ja hiljaa. Min etsin ulapoilta hukkunutta liljaa. Usvat uivat merta pitkin raskaana ja hiljaa. Alas, alas, mielipuoli, niin saat sata liljaa! KIVIKOVA ARMAS -- Kivikova armas, millaisen painon, millaisen synkn syjtr-vainon langetit ylleni mun! Trmlt systyn, synnillinen, nn min sammuvan taivaani sinen, taivaani kadotetun. Ah, tt valhetta, mielien mt! Ntk s sydmeni synkk ht, kohtalo ilvehinen? Kske mun tutkia Tuonelan syit, kivi kynt, kitke kyit, kivikova armahinen! TYHJSS TYHJYYDEN KAMMOIN -- Tyhjss tyhjyyden kammoin, onnessa olleessa ammoin vaiti ma krsin ja kyn. Srkyvin, sikkyvin rinnoin, kivisin kimmelpinnoin kukilla kulkevaks nyn. LHT. Yksin meren kuultoa vasten ja taivaan, yksin yn vihkim vaaraan ja vaivaan. Ah, hyvsti jk! Konsana en min palaa. Ankkurit poikki ja pohjaan! Itseni irti nyt ohjaan. Sallikaa, jumalat korkeat, kantava tuuli sille ken kutsunne kuuli! Luokaa lempe hauta, ell'en ma yll kunne mun sieluni halaa! SYDMENI. Mun sydmeni huojui kuin sammal ja suo ja kuulsi kuin kaste ja vieri kuin vuo, Ja siin' oli mun lempi, levt ja itke armas. Ah, aalto sa arka, et hetke sama, nyt maan elon ankaran armastama. Ei liiku kivi, ei lemmi kova, ei kyyneli kallionparmas. POLOINEN RINTA -- Poloinen rinta ja poloinen p kultapaltehin ptty, leirien leivll ruokittu ja leirien lempehen stty! Poloinen rinta ja poloinen p vaivan vantehin vtty, taivahan tulilla taiottu ja sankarin sylihin stty! RESITATIIVI. Henki kohoo korkeana, riemuisana, rikkahana. Kirkkaat, aavat avaruudet viittaa, johtaa, thdin hohtaa maailman kylm, selv, jinen syksy. Maantien virstottua viert kaikkein jalat kiert, min tahdon teit muita salatuita, surmasuita. Tahdon menn rajain yli, kullan, kunniankin yli, outoihin ja isiin kyliin, syntisien syliin. Metsnpeikon huutelema, suutelema, tahdon olla; sill' on uskoon, rikkauteen valta vasta, jok' ei huoli ensimisen eksyvisen satamasta, joka tohti outoa ja aavaa kohti. HALLA. Kujatonta kulmakyl harmenevaan halla-yhn painu taakse katsomatta vhpisten tyhjn tyhn! Painu, tunto, niinkuin halla kukkamailta ihmislasten! Nin me kydn, kalsa kalma, kilpaa, rinta rintaa vasten. KUOLEMAN SAARI. Tuolla on kuoleman saari, rannalla paari... Kuka minut joen yli kantaa? Rientvt tarjolle hullut. Viel ei tullut hn, joka unen armot antaa. MATO. Kukka kasvaa, mato kalvaa... Oboet ja huilut hel. -- Jos ma lhden, saatto seuraa, rikos kerran tehty el. Joka askel, jonka astuin, oli krme, jonka ktkin. Eess teot ammoin tehdyt, eess tekemttmtkin. -- MULLA ENNEN ILOT RINNAN -- Mulla ennen ilot rinnan, tarhat auki pilvilinnan. Kohtaloiden kova thti tiet neuvomahan lhti. Rakastamaan synkk syyt, kaulaamahan kalman kyyt. Otti opistansa hinnan: sulki tarhat pilvilinnan. ELEGIA. Miksi juuri sen vaikeista vaikehimman mrsit tiekseni mun, peikon tehtvn tehtvks heltyvimmn lapsies joukossa sun, voi, kova kohtalo, tuskaa vrhn talutetun! Kylmn astua uusien arvojen uumiin, kskysi ankaran saan, kantani alle heitt sa armahan ruumiin: ylitse astua vaan! En saa sikky, helty, katsoa taaksenikaan... SYDMESS HILJAA, VARMAAN -- Sydmess hiljaa, varmaan, iva kylm it. Luonnonvoimat ainettansa pilkkanansa pit. Sydmess hiljaa, varmaan, ovet kiinni painuu. Kylmt, kalmat kahtialta toisiansa vainuu. 3. YLINTU. Ylinnulla on siivessn surullinen sulo, lento korvin kuulumaton niinkuin illan tulo. Ylinnulla on silmssn himmee, hieno hiilu, kuulto liekin kaukahisen niinkuin kulon kiilu. Ylinnulla on nessn sielu, jok'ei laula, joll'on suru suuri vaan ja vaitiolon paula. TUUTILAULU. Mik vaivaa valkeaa lasta? Kalma on katsonut akkunasta. Kuningasko vai kerjlinen? Kruunu hll' oli hankipinen. Kertoiko kevst kultamurun? Suossa kuuvalo-kukka surun. Tuuti tuuti valkeaa lasta. Taivas on katsonut akkunasta. KUUTAMO-MERI. Kylm ja kirkas, kilpihirvi hopeasuomuinen, valkee ja tumma, uinuva peto, pettvjuomuinen. Sireeni laulaa: palaa vlkkin surmien sulottaren. Ystv itkee: krsien hymyy hirvi hirtehinen. AURINGON RUUSU. Auringon ruusu, keltainen umppu, suortuvi tyteen kukkaan. Syttys, suuri punainen piv, taikka se hersi hukkaan! Hetehet helmien helin nuokuu, silkkinen hipi hiipuen huokuu: paista, jumalan punainen piv! Auringon ruusun, pivsen lapsen, rakehet ruoskia tohti. Vristen seisoo kultainen kukka huutaen taivasta kohti: kaikilla ei ole hartiat huolen, annatko onnen taikka ma kuolen, paista, elmn punainen piv! LHTEENSILM. Lhteensilm, lhteensilm sinisempi muita; pyht, pahat siunaelit, pstit kirotuita. Sytit, juotit synnilliset, malja lohdutarten, maantie-silm, maantie-sielu, kulkureita varten. Moni otti, harva kiitti, ohi kulki monta; lls, lhde lmmin-sielu, muista uskotonta! Maantie-rosvot, maantie-koirat veivt silmn sinen; hiljaa huokaa sammuvainen: min onnellinen! -- Peittyy peili kyynel-kaunis, kalvo kasvaa umpeen. Loitos seuraa matkamiest luomi valjun lumpeen. MUULINVIEJ. Kaunis kunnas kasvamassa kukkaisia, kelta-, kultatukkaisia... Kaihda, musta muulinviej, keltaisia, kultaisia, varo niille laskemasta ksisi multaisia! KESN MERKKI. Mist tuntee meidn kesn, viinistk, viljoistako, lemupist liljoistako? Enp tied, talven tuttu, leivt nn ma sekoisina, kukat keinotekoisina; vasta tnn lysin varsin ensimisen merkin kesn: -- hvitetyn linnunpesn. NUORALLA TANSSIJA. Jaksettu, maksettu markoin pilkkani hinta. Singota, lingota vastaan lempi ja -- halveksinta! NEUVO. Kaipaat mainetta ja rahaa, valittelet aikaa pahaa, jok' on parhain, armahaisin tuta tunnoin sinunlaisin. Sanot, jalka alta liipee; l huoli, kiipee, kiipee! porraspuilla onni monten, laiho laaja lahjatonten. PAINAJAINEN. Kun mua painajainen joskus painaa, ei se tartu isin rintapieliin niinkuin tuosta taru vanha kielii, vaan se sulaa koko maailman muotoon, muuttuu loitos merelliseen luotoon, nostaa pystyyn mantereen ja veden, taivaan, pilven, kevehimmn keden, pystyyn niinkuin sein synkn vuonon taikka taulu taiteilijan huonon... Pistvin kuvan kasvot painaa lpi maailman onton, ilmattoman, tukehtavan, saidan, sanattoman, seisovan kuin puuta vasten vainaa... Onko sua, kaiken tuntevainen, tullut vastaan tm painajainen? TONTTU. Min tunnen tontun, oikean tontun, lippalakki-tontun, kepposten tekijn kamaritontun. Hn saapastelee, hn viisastelee ja nippii ja nppii, tuo pikkuinen pakana. Mut koetapas kiinni, niin haihtuu kuin akana; ja murrin purrin kyt tyhsi jlleen. Vaan maltapas hetki: jo hltyvt siteet ja haipuvat ilmaan vaivalla hankitut mielipiteet... Siin' on hn taas tuo nurin-kurin-tonttu, nytten jlleen emnnlleen loppumatonta pitk nen. Vittk kuka, ett'ei ole tonttuja en? RVRENCE. Luot ja lahjot, luonto luopa, paistaa piv, lankee sade kasvaa maasta kansa kade, kansa pieni, pahansuopa, levenee kuin syksyn sieni sadepivn saatuansa. Anteeks, siev sienikansa, tst yli kypi tieni...! YSTVLLE. Oi ystv, turhia harhaat. Tien vaikean heltehet heit! Ovat kohtalon valjakot parhaat jo valmiina viemhn meit. SURUSI ON MENNYT HUKKAAN -- Surusi on mennyt hukkaan, lapsi parka, etk tied, mit uinut? Tuli palaa, riemu el... Katsoit kauan, liian kauan tuonen kukkaan. Suruni ei mennyt hukkaan, sen ma tunnen, sen ma tiedn, vaikka sydn nyt on kylm, mykk, valkee... Katson viel, katson aina tuonen kukkaan. MAGDALENA. Magdalena, Magdalena, ihanainen lapsi! Salamoista silmn-iskut, idn yst hapsi, joutsenkaula, aaltovarsi, valkolilja ksi... -- Sulosi on synnillist, leiki synnillsi! -- Magdalena, Magdalena, illan liekit palaa, syttyy hehkut hekumoihin, haaveet her, halaa... -- Katsos, tytr Israelin, thdet kulkee yli... Iankee taivaat jalkoihisi, avaa, avaa syli! -- Magdalena, Magdalena, ihanainen impi! Harvoin astui synnin tiet jalka kaunihimpi... Suuret thdet, kuumat thdet keh sulle kutoo, kun sa viittaat, vallat vaipuu, helmaas kruunut putoo... Magdalena, Magdalena, kaunis katuja-nainen! -- Joko nit sa miten murtuu, mustuu mahti mainen? -- Ah niin, kirkas Jumalanpoika, synnillist auta! Sull' on mahdit korkeammat, aate aistin hauta... Magdalena, Magdalena, sankaritar sadun! -- Piirsitk sa inehmoiden kohtaloille ladun: kevehiss keinumahan lhemmksi syv, erehiss etsimhn loputonta hyv?... MEGAIRAN LAULU. Tuu tuu, huu huu, vihan vilja tuleentuu. Vaino pellon vakoi, sorto sirpin takoi, liekit li, liekit li; heelmt heilimi. Riippuu raskaat rypleet: kyyneleet, kyyneleet... Kuka kylvi veren, vihki vihan meren? Rientk, rientk! sato kerke. Elokuu, elokuu, elonkorjuun kuuma kuu! Vartoo sirppi sit, thkt kruunupit. -- Pitk syy, pitk syy; kylv kypsentyy. SURMATTUJEN LAULU. Soita, soita, portto-noita! Vainaat valtahas astuu... Naura, naura, velho-nainen: huules hurmehin kastuu... Halpa hinta, valkorinta: hymy kruunupist. Kallis hinta, vilppirinta: henki joka hist! NAINEN. Nainen kevyt ja julkea, moni sai kauttasi ammoiset arvet, kammoksi kasvavat uhrien parvet, aika jo ovesi sulkea. -- Ihminen surusta sokea kolkutti ovelleni: pst, pst! sydmelleni: sst, sst, kova on talvea kokea! Nainen valheessa valkea, lemmett vuoteesi lemmell vytit, omaan nlksi sydmi sytit, eik sun rintasi halkea? -- Onneni, jiss otellut, kirkkaampi on kuin kirkas kukaan palanut thtien tahdon mukaan, kohtalon kirjoja totellut. AAMUN ARMAHAN LAPS -- Aamun armahan laps, et sin ymmrr mua... Kutsut luoksesi helmahan helen kedon, soiton helinn keinuvan huomen-kellon, tarjoat kastehelmi vlkkyvn hetken ja iden lepoa lempe onnellisten... Paistavin silmin ja sydmin aurinko-aukein yh sa kutsut... Armas aurinko-laps, et sin ymmrr mua! Ntk, sa lapsonen, ah, mun tytyvi kulkea ohi! Ntk, mun pivni laskee, ntk, mun iltani joutuu, ja pni pll jo pilvess seisoo rannaton y... Ntk, se hetki laskee saiturin sormin, kiert kirpehin innoin kimmoista lankaa nuolta sinkovan kaaren. Ntk, jo iltani joutuu, ntk, jo hmryys lankee, ja viel on taipale pitk astujan eess. -- Ah, sin aurinko-laps, et sin ymmrr mua! SYKSY. Keltainen lehti ja punainen lehti makaa maassa rinnan. Syksyn kylm krme kiipii yli jisen pinnan. Kuiskasi kalpea: siunattu rauha, kestinkin loppuun asti! Virkahti verinen: katkesin kesken, katkesin kauniimmasti! Vaiti vainaat, haudat hiljaa! Madot maita mataa. Lent, lent uudet lehdet, syksyn sadut sataa... KUOLON KUKKA. Orvon otsasi ma keksin kerta tomun halki, alta askelten; terstsi tihkui vaivan verta, kuvat kuulsi illan varjojen. Tahdoin kyynelill kylmn pest, auttaa alta taakan tomuisen, silloin synkest sydmest puhkes helavalkee heteiden. Vaan ma lhdin niinkuin orja, loinen, huulin kelmein, polvin hoippuvin; maailma sama, min outo, toinen: kuolon kukkaa, hullu, suutelin! MERITUULI. Ah, merituuli, haltia lakkapn laineen, aavojen lintu, vapaa vallasta aineen, milloin tulet ja pstt mun rintani paineen Ah, merituuli, milloin srjet sa jt, vapautat valkeat unteni uhmapt? Ah, merituuli, silloin on sieluni ht! TALVI. Vaappumaton nietos-sein. Lumet, jt piikkipt riippuu rauta-ryplein. Vaarallinen, julma huvi. Yksi y tappaa, sy enemmn kuin koko suvi. Vakaa niinkuin valheen ansa. Ainainen saarto sen. Sulaa, palaa uudestansa. KALLIOKIRKKO. Patsaat harmaat templin suulla aukenevan yhn ylhn, alkuvirteen ajastaikain, jumaluuteen vuorijylhn. Katsoo kansaa nkemtt silmkivi peikon krkeen, niinkuin Luojan lepopiv vuosisatain pieneen arkeen... Mutta sin, arkilapsi armas, varo porraspuita! tll' on varsin tysi mr suistuneiden pyhin luita... KAKSI KUVAA. Taivaalla kyyhky valkonen, myrskyss hernepalkonen. Merell kuuvalo kelme, haudalla tuhannen helme. 4. HOPEINEN THTI. Hopeinen thti helmassa hmrn yn. Armahin lhti, murheeni kannelta lyn. Pois pyh lhti. Kestnk arkeni tyn? Hopeinen thti vrisee kannella yn. KAIPAUS. Ijisyys on hyvin vierryt siit, kun ma viimeks kyyneleit itkin. Lumet, rakeet vain on tiet tehneet talven-kylm poskipt pitkin. Ijisyys on siit, kun mun luonain kynyt enkeli on kaipauksen. Vieraat vain on tulleet, vieraat menneet, pilkoin pieksittyin alta uksen. Saapui enkeli jo kaipauksen, aukes lhteet sielun syvnteihin... Tahdotko, sa rakas, raskas vieras, ett kuolen lemmen kyyneleihin? KULJIT ENNEN -- Kuljit ennen, neito nuori, vaattehissa valkehissa. Noettihin valkeainen pahan pajan palkehissa. Kaunihimpi kaunis mieli mustissakin vaattehissa kuin on sydn kukkakuori alhaisissa aattehissa. JO NYT MIN RITARIN SILMT NIN -- Jo nyt min ritarin silmt nin. Tuli rintahan kuuvalo-lampi; on maailma paljon kauniimpi ja onni on armahampi. Min tuijotan tummahan syvyyteen kuin aarniotulten paloon ja synken lhtehen sydmeen kuin hiisien peijaistaloon. Ja varjosta valtias vastaan ky kuin sankari vanhan Hellaan, ei kske hn eik kumarra vaan sitoo suuruudellaan. Min orjien haluja halveksin, en kskij min sied, mut joka minut vapaana valloittaa, sen annan ma kaikkeni vied. MIKSI, OI ARMAS -- Miksi, oi armas, luotani lhdet? Musta on y eik thdet taivahan loista. Syystuuli lempemme lehti riipii. Yn sumu ympri hiipii soutava soista. Ah, sin armas, j meist toinen uhriksi yn; -- min voinen olla se toinen. VIERAS. Varrellasi vieras outo vlkkyy musta viitta, kutreillasi kiilt jinen, pakkas-inen riitta. Otsallasi uivat unet yts valkeammat untuviinsa ummistaen pivn palo-vammat. Silmsssi vartoo vaiti tuonen tumma lampi. -- Siksk tulit, ett' ois eron murhe raskahampi? -- TUMMA TUTTU. Tuli kerran keski-yll, kerran ainoastaan, mailmassa autiossa tumma tuttu vastaan. Sielu varkain vrhti: -- sa kuka, kusta, kunne? Toinen virkki vierastaen: -- en ma sua tunne. Ohi astui tumma tuttu tummaa tiet pitkin. Paistoi phn orvon thti. Min hiljaa itkin. Hnt siunaa, taivaan Herra, vaikka ohi astui: hll sydn sykhti ja silm kaunis kastui. Saatoin hnt katsein kauas maantien viime mutkaan. Tunsin tumman ystvksi, vaikk' ei vastannutkaan. HN OLI KUIN -- Hn oli kuin erakon ilmestys ja ohitse helkkyv hetki, vain yllinen yhtehen ylltys ja varjojen sekunti-retki. Oi, terve, sa sanaton sankari! Jo tunsin ma sukuni kerta. Oli lehtolapsi hn leirien, mut suonissa suurten verta. AAVE. Aave outo pt painaa: tykkii jlleen sydn vainaa. Milloin hautapatsaan saikaan? Ah, jo silloin vanhaan aikaan. Miss muisto mielen nuoren? Alla vankan rautakuoren, alla jrjen roudan jisen, alla aidan piikkipisen. Mik nyt, kun liikkuu aave, ilkkuu ammoin lyty haave? Seison, katson silmt veess, seison niinkuin Herran eess. Veri velkoo, sydn painaa. Ottaa oikeutensa vainaa. MIST LYDN MA SUN -- Mist lydn ma sun, kadotetun, askelet poloisen armaan? Tuliko sy vai laineko ly vai kivikirot vankilan harmaan? Mist lydn ma sun, kadotetun, lempeni taittaman tumman? Rinnassa j, tulessa p, niink elt surusi summan? HN ON --- Hn on krsimysteni kaunehin y ja tuskani puhtain palo. Ja se palo on elmni parhain ty ja se y sen valkehin valo. Hn on murheeni musta ritari, l, Luojani, vie hnt multa, suo tuskani suurena langeta vaan kuin laavalainehen kulta! Hn on surujeni sairas sankari, en hnt ma koskaan jt, ovat minulle tuttuja tuoni ja y ja heikkojen hetkien ht. Hn on kaihoni aurinko-kangastus ja unissa-kulkijan usko, joka silloinkin viel on lmmin ja sees, kun muilta jo sammui rusko. HALAVAN ALLA. (Mukaelma ranskasta.) Kaunis lapsi halavan varjossa huokaa, yt ja pivt valkeena rukoillen... Laula, halava himmee, hiljaa huokaa: mit sa tiedt tuskasta rakkauden? Purot pienet, kyynelvirtani juokaa, niin on aaltoinne aaluva ainainen! Varjot mustat, mustin viittanne suokaa lemmenpeitteheks iltani ikuisen! Laula, halava himmee, hiljaa huokaa: mit sa tiedt tuskasta rakkauden? Vilvehet lehvt, saartukaa seppelkaarin ympri nuorena kuolleen immen paarin! Kaikki muuttui, tummui ritarin tunto; ei vaan tummu lempeni ikuinen... Yksin luen ma rikokset rintasi taulun, muille sa ollos sankari maineen, laulun. Mit hn sanoo? kysytk, halava himmee! Mit sa tiedt tuskasta rakkauden! -- -- "Toista jo lemmin, vaihtakaa, armahinen!" TULE, TULE -- Tule, tule, tumma poika, tummaa neitt vastaan! tuikkaa, tuikkaa tummillekin tulet taivahasta. Tule, tule, tumma poika, tumman tytn myt! kaksi yt yhdistyy ja kaksi thtivyt. KY LEMPIMN! (Mukaelma ranskasta.) Ky lempimn, ei yhyt siihen riit! Ky haaveiloon, ei pivin kylliks siit! Jljettmiin hetket hvi, omiksemme onnen muistot j. Liian lyhyt ruusun kukoistus, liian lyhyt pisin rakkaus, liian lyhyt lempeen vuosi uus, liian lyhyt siihen ikuisuus. HARMAA, KALSA KATUNAINEN -- Harmaa, kalsa katunainen sinusta nyt armahainen. Ja hn armahainen miksi? Minun koidon kostimiksi. Lempi ilkamoiva ansa. Kuka kesti paikallansa? Kantoi sydn uuden oraan, painui toinen puuksi soraan. KESKELL SALOA -- Keskell saloa huiskutan valoa, armasta etsin... Ah, tt sydmeni synkk paloa! Maailma on lakea, summaton, sakea, ytalo inha... Kuolemaani asti saanen ma hakea. KUKKIA VAAN. Kukkia vaan ja kuihtumusta, ei mitn muuta! Ei syty uusia valoja meist, ei aurinkoa, ei kuuta, ei mitn suurta. Kukkia vaan ja kuihtumusta, lentvi lehti, ilman elmn juurta! 5. KUMMINLAHJAT. Korkealla seisoi kummit ylht; lankes lahjat kauniit, jylht. Musta antoi murheen, helee heitti erheen, kolmas laulun lakkapisen, likkyvisen yll isen veen. Kaikki sydmelle hennon lapsen. Niinkuin tuuli hiert merten pintaa suru soitti lapsen rintaa. Huokas laulavainen laulun alta: lakkaa, lakkaa, halki hajoo sydn! Painui murhe, pttyi erhe, nousi yst piv. Pitkin piv kirkas, lauluton ja kylm rinta vartoo yt niinkuin armahinta. MATER DOLOROSA. Kolkko korpi, vuori. Alla iti nuori. Sata sarvipist kaartaa yksinist. Kaunis maailman kulta, kylm kirkon multa. Nyt on sielus vuoro! laulaa pirunkuoro. Tuska niinkuin vuori. Pakoon iti nuori. Plle kiviparinaan jtt lapsen armaan. ETSIJ. Etsin, etsin suurta tulta kautta kirjavan elmn. Nin ma monta valkeaista, liekki lepattavaista ihmissielujen sysiss. Hetken hehkuja olivat, ajan aarnivalkeoita, niinkuin itse ihminenkin, punahiilien himoa tunti ennen tummumista. Etsin, etsin suurta tulta. Itsek elm oisit tuli suuri tummumaton, valkea in-ikuinen? VANHUS. Miss on polveni, sukuni suuri? Yksin kantona kasvan. Opit jo opin, yht en oppinut: mit on unikuva elon? Nin min syntymn, tuonen tulon, kaatuvan kasken ja kiitvn kulon ylitse ylpen kansan, joll' oli kultaiset kirkot ja linnat, komeat miehet ja helet naiset, pystyt, notkeat nuorukaiset ja neidot riperinnat... Kaikk' olen saattanut hihin ja hautaan, lynyt naulan lemmityn lautaan, ja yh min yksin seison... Mist he tulivat, minne he menivt, kaikki ne ammoin armaat? Sit ei kerro tietjn kirjat eik hapseni harmaat. ERAKKO. Kaikki valoasi anoo, Herra kitsas, vaan en min. Langeta vaan pimee pilves, olen vanha luola-ilves, joll' on pitk, villi viha joka pivn ker kohtaan. Kaikki apuasi huutaa, Herra julma, vaan en min. Vaikk' on mieli sairas, polo, kest ylpee vaitiolo. Oman asees, Herra julma, lysin tuskan ermaissa... TIETJ. Uskoin ma joskus: vanhuuden tunnen, kun mun kauttani vierivt kaikki elmntunnot, kun mun aivoni ahdinko-hullut kuljettivat kulkuhietaa elmntiedon, kun min itse, tietj, tuntija, vaelsin varmana kaikkia teit, ymmrrys-ylvn hymyten kaikille muille... Nuoruuden unia! Nyt min tiedn, koska alkavi vanhuus: koska kaikkien polkujen polkenehelle aukeaa kki jaloissa joukon kymtn taival; huutavi nimes inhaa oman rintasi hukka, laulavi lintuna puussa omain untesi houra; tulevat vaatien vastaan taakat taakse jo jneet, ptsi vanteena kahlii kohtalon koura. Silloin alkavi vanhuus, koska alkavi sielun vaikea yksinkulku, kutsumus ankara sinne, kunne aukeaa taival kaikkien teiden. KOKONPOLTTAJA. Vilkkaa saaren kalliolta kokkotuli salainen, vastaa varkain noidanpeili, liekki meren-alainen. Uhoo kuuma uhrisauhu taakse taivaanrantaman. Hymyy huulet vesivelhon meren kansan kantaman: Thystornit pohjathden, tehk tarkat arviot! Alas, alas, ansanpannut, yls neitoparviot! Sammuu saaren kalliolta kokkotuli salainen, sammuu kera valkeansa tahto taian-alainen... HOVINARRIN ILTA-AARIA. Terve, terve, juhlivaiset, hienot herrat, kauniit naiset! Ylhisehen yhdyn sukuun: hnnt kuuluu juhlapukuun. Kumartakaa, armon herrat: tll' on toiset toisten verrat. Kell sarvi, kell kaksi, siit' ei tulla huonommaksi! Tanssi, tanssi, kansajoukko: kruunattu on suurin houkko. Kapinoijat viekn hiisi, valtio on paratiisi! Kulta kuolevaisten kunto, laki loisten omatunto... Juokaa, juuttaat, vhn juoneet, jumalat on viinin suoneet! Syk, juokaa, juhlat raukee, huomenna jo haudat aukee! Kuolemattomuuden takaa hautapatsaan hyve vakaa. Hullu miettii, mill kurin maailma kerran lensi nurin! Naurakaa ja viisastelkaa, muuten mulle jtte velkaa! ABSINTISTI. Vain tummana taittuvan tuijotuksen lhetn elmn luo ja raotan hlinn hmrn uksen, kun hyllyy allani suo sammale-sametin kelme heijaten henkeni helme... Kuka on peljnnyt joskus elmn pahaa, valuvaa vahaa, rannalla kaukaisen taivaan vihmovaa vett...! Ah, sieluni juo viher, viile mett! Niin helln ohitse solisee autuas vuo... KAUPUNKI ALLANI -- Kaupunki allani liekeiss pime, humina ja hurmaus ilman nime, tuskainen ilo, mustien mielten punap kilo. Kaupunki allani salaisen sadun, lyhtykoura tontut knteiss kadun... Vahvemmat taiat tahtoas pilkkaa: kavahda valkeaa piruttaren nilkkaa! ITI JA POIKA. Ah, mun lapseni, vihdoin tulit, kauan maailmanrantaa kulit. -- Pitk ranta, pitk koulu, tunnu tuoll' ei kekri, joulu. -- Ah, mun lapseni, Kiesus auta, kdesss on ruunun rauta! -- Siin min miss toinen, siell' on kden-anto moinen. -- Ah, mun lapseni, kenen sainkaan? nauruas en tunne lainkaan. -- Nin se nauraa, jok' ei sure, jot' ei paina patto, mure. -- Annat syd synnin madon, minklaisen saanet sadon? -- Vihan kirkkaan, selvpisen, yli maailman yltvisen. VIKAP. Kurkisti kuoleva kohtalon kirjaan Jtyi julkean veri. Ijti salpa sen tietjn suulla, jonka sallimus peri. Kammoten vistyvi syrjhn kansa: vikap mies ohi kulki! Ijti kiinni sen kielen lukko, jonka jumalat sulki. License: Share Alike