E-text prepared by Tapio Riikonen RUNOPISAREITA Kirj. LAURI SOINI Helsingiss, Kustannusosakeyhti Otava, 1895. SISLLYS: Pisareita. Yls! Vala isnmaalle. Kuni tammi tarhalatva. Suomen tulevaisuus. Suoraan vaan! Ennen ja nyt. Oisko isin henki tuo? Miks' on maassa krsimyst? Vuoden pttyess. Ahkeroi! Sunnuntaina. Lemmetn liitto. Vanha mieronmies. Kotona jos olla vois! M en voi olla siell. Taaton neuvo. Satakieli. Kuusikossa. Hehku, rinta! Riehu, myrskytuuli! Kevn oikkuja. Keviset jt. Yliopiston kirjastossa. Vapaus voittaa! Se lienteytyy. Kuusi ja koivu. Eests lydt. Kyyhkyselle. Tie ja thti. Hyv siemen. Kahdenlaisia kuulioita. Kaksin. Lemmen terheniss. Oon kuni hurja oronen. Kallein omaisuus. Uusi kotimme. Jos tahdot, impi vain. Hienottarelle. Udutar. Petetty. Muistolaulu. Tulen tienoolla. Tuolla minun mielitietty. Kuin orjanruusu. Eptietoinen. Monihyvinen. Kypsy saa pellon vilja. Ihme. Pisareita. Salomaalla sammalesta Henki tuores henkeli, Utu untelo yleni Kevtpivn paistaessa. Utu tuores tuoksahteli Pyrkien yh ylemm; Lksi pilvyen pienn Ilmankantta kaartamahan. Pirskutteli pilvi pieni Tullut synklt salolta Pienosia pisareita, Vihmeheisi vetosen. Pienosista pisareista Toiset lehdille lehahti, Kuhahteli kukkasille, Niill hetken heiluellen Lailla helmen hopeaisen, Kunnes idn irju viima Kukan nuppua nujersi, Vartta vnteli vkisten, Puotti pienosen pisaran, Uuvutteli unholahan. Pisareista pienosista Toiset tulla tuiskahteli Likkyville lainehille, Seln siintvn vesille, Sinne peittyen perti. Toiset tuulen tyntmin Vaapsahtivat vuoristolle, Siell uupuivat ijksi. Kovan kallion kolohon. Mutta muutamat putosi Kostukkeeksi kynnksille, Vainioille vihrehille, Niittylille nntyville. Jospa joutuisi jokainen Pienen pienikin pisara Kostukkeeksi kynnkselle, Kylvetylle kunnakselle! -- Silloin siintv, sorea Kukka kaunis kasuaisi, Vilja viihtyisi vihanta Suomen suurilla saloilla, Synmailla synkeill. Yls! Korvessa kulkee eellehen pienoinen joukkokunta, Sen tiell murrokoita on ja kylm talvilunta. On vanhuksia joukossa ja kansaa myskin nuorta, He pyrkii korven reunalle korkeeta kohden vuorta. On monta vaaraa, vastusta ja paljon seisokkeita, Mont' kertaa ollaan eksy ja tehdn polvekkeita, Vaan eell miehet viisaimmat ne oikeahan johtaa, Ly jlkijoukko merkki ja viitat yls nostaa. Niin kulkee joukko vitkalleen tietnt taipaletta, Uus ura aukee kansalle vaeltaa vastuksetta. Mut monta uupuu korpehen kun voimat hervahtaapi Ja korven synkn ktkhn nuot raukat jd saapi. Mut urhot vahvat vitkalleen lhestyy korven laitaa Ja vihdoin lpi lehvien he aukon nhd taitaa. Ja tuota kohden uljaasti nyt joukko asteleepi Ja matkan mrn lydlt jo rinnat riemuitseepi. Niin pstn korven reunalle ja siihen joukko jpi Ja helpotuksen huokauksen nyt urhot henghtpi. Siin' henki tuores, vienonen tuoksuupi sammalesta Ja hienon hieno tuulonen henkilee luotehesta. Ja maahan plle sammalen nyt miehet istahtaapi, Nyt heilt raajat raukenee, uupuupi, uinahtaapi. Mut maasta usvaa henkilee mieslauman tienohilla Ja peitt urhot uinuvat pehmeill untuvilla. Niin siin joukko pienonen rauhassa uinuaapi Ja matkapuuhat mielestn se siin unhottaapi. -- Mut vihdoin joukko nuorien jo nousee valvehille Ja rohkein heist huudahtaa miehille nukkuville: "Jo yls, joukko, joutukaa, matkalle lhtekmme, Ei olla viel perill, vaan sinne pyrkikmme! Vain hiukan piv pilkist meill' usvan katvehessa, Mut nhd me sen tahdomme tydess loistehessa! Siis joutukaatte! Ylspin yks'voimin rynntkmme, Siell' usvain ylpuolella varmasti kerran nmme Me puolenpivn pivyen, sen tosiloistavuuden, Siell' vapaavallan lydmme, maan ihanaisen uuden!" Vaan vakaamielet vanhukset kyljelleen knnhtpi, Yks'mielisesti yhteissuin nuorille nnhtpi: "Pois lhdn touhu heittk, unelle uupukaatte, Te huudollanne huimalla pois rauhan meilt saatte! Tuo turhaa on kun vuorelle luulette psevnne, On vuoren rinta louhuinen, siell' murtuu elmnne. Te tll meidn tavalla rauhassa nukkukaatte Ja thn korven reunalle uus pelto perkakaatte!" Niin lausuu joukko vanhojen ja paikallensa jpi, Mut nuorten joukko intoisa vain yls rynnistpi -- Ja ilma seestyy yhtenn kun tullaan ylemmksi Ja pivnter lmmitt jo ilman lempeemmksi. Ja halki usvan ylemms tuo joukko aina saapi, On eell pojat uljaimmat, ne siell huudahtaapi: "Vain yls, yls rynntk, usvien ylpuolla On ilma raitis, puhtonen ja toivonmaa on tuolla!" 1895. Vala isnmaalle. Kotilahden rantamalla Kalliolla korkealla Istuskelen aateskellen, Isnmaata ihaellen. Suomen luonnon suloisuutta, Suvi-illan ihanuutta Silmilless siintville Kiit aatos taivahille. Sydmeni syttyvksi Tunnen tulenkipinksi, Kotilehdon koivahille Noin ma kuiskin kuuluville: Sulle, sulle ainoalle, Kotimaalle rakkahalle, Elontyni annan sulle Jos on voimaa suotu mulle! Armas maani, vapauttasi, Kunniaasi, lakiasi Tin ja toimin puollustella Tahdon aina miehuudella. Armas kansa, vannon sulle, Onnesi on onni mulle! Herravallan salonlasta Soisin la'ata sortamasta! Niin m kuiskin koivahille, Kallioille kivisille; Nyt sen taasen kuuluville Huudan taistoveljyille. 1895. Kuni tammi tarhalatva. Niin on kansa kalevainen Kuni tammi tarhalatva, Jykk oksainen, jykev. Paljon tammi tarvitseepi Paistetta kevisen pivn Ennen kuin se ennttpi Lehvt lehtihin pukea -- Kauvan tammi tarvitseepi Harmajan halata hallan Ennen kuin se hellittyypi, Luopi maahan lehtyens. Kauvan kansa kammoaapi Ulkomaista mahtavuutta -- Kauvan taasen tallentaapi Mihin kerran mielistyypi: Niin on kansa kalevainen Kuni tammi tarhalatva, Jykkoksainen, jykev. 1894. Suomen tulevaisuus. Oi josko vuotta tuhannen Tuntisi tulevaista, Ja koko ajan seuraten Sukua suomalaista Kun elisi, niin tietohon Sais synnyinmaansa kohtalon! T maamme onko armahin Sallittu sortuvaksi, Miehemme hurmevirtoihin Johdettu joutuvaksi; Vai saammeko me orjana Vain vaijeta ja -- vaipua? Vai onko sankarmainehin Maa isin mahtavaksi Nouseva, lipuin liehuvin Vapautta nauttivaksi -- Ja onko Suomen soittokin Taas soipa nin sointuvin? Niin on jos valon virrallen Sen kansa kiiruhtaapi Ja kansan lapsi jokainen Kyllikseen juoda saapi Totuuden kultamaljasta -- Maa uljas toipuu Suomesta! 1893. Suoraan vaan! Kuin vanha, vr kiertotie On jp hylkyriksi, Kun oikaisahan uusi vie, Ky suunnat selvemmiksi -- Niin nuori Suomi kulkekoon Vain suoraan, salvat ratkokoon Se miesn, ryhdikksti! Niin -- vanha polku rauhaisaa Ois kyd kaartamalla, Mut elon taiston mellakkaa Vain onkin maailmalla. Jos tarvis on, niin taistellaan, Siis, nuori Suomi, suoraan vaan Kuin tulta oisi alla! Sen nuorten joukko muistakoon, Ett'eip uinumalla Uus ura aukee murrokkoon, Mut tyll toimekkaalla. Ei sikht saa vuortakaan Jos mielinemme voittamaan -- Siis -- suoraan ilomiell! Jos pelottaa y hirmuillaan, Se on vain oma syymme; Jos tosi-innoin taistellaan, Ei joudu hukkaan tymme. Uus aika luo jo valoaan -- Siis, nuori Suomi, suoraan vaan! Pois kannot tielt lymme! 1894. Ennen ja nyt. Seutua monta maastamme, Saloista, saaristoista, Muistoisaa lytyy kansamme Tuimista taisteloista. Ois paljon niit laskien, Nyt kyn m Krnkoskellen. Niin synkk muuri seisoopi Nyt muistonamme siell, On moni urho kansani Siell' kuollut ilomiell. He meidn eest kuolivat, Nuo rauniot sen kertovat. Pien puro juoksee rauhassa Pensaitten katvehessa, Se tuimemmassa vauhdissa On isin hurmehessa Virrannut miekkain huiskaissa Ja surmanuolten tuiskaissa. Kauniina kukkii seutu nyt, Lehdist lemuaapi, Pensaat on puron peittnyt, Siivekkt sirkuttaapi, -- Nyt luonto juhlii, leikkii vaan, Kuin totta ei ois ollutkaan. Mut urhotkin nuo rauhassa, Miekkoiset miehet maamme Jo nauttii rauhaa haudassa, Me, me nyt vuoron saamme; Mut pois me miekat hyljtn Ja valonvoimin rynntn. Krnkoskella 1892. Oisko isin henki tuo? Kauvaksi aatos harhailee Luontoa katsellessa. Mi sulohmy leijailee Kesll lehdikossa! Kuin tytelist, tenhoisaa, Kuin vienoa, kuin utuisaa, Kuin pyh, kuinka eloisaa On luonto kaikkialla! -- Ois, oisko isin henki tuo Mi tuoksuellen tulee luo? Niin, ehk sielut isimme Liitelee luonnossamme, Katsellen kuinka kansamme Nyt kest vaivoissamme. Ja siksp onni Suomessa Ain kartuu vain, kun ilmassa On isin henki elossa Turvana toimissamme. -- On, on se isin henki tuo Mi tuoksuellen tulee luo. 1893. Miks' on maassa krsimyst? Miks' on maassa krsimyst? Oishan onni suotuisampi? Miks' on yt olemassa, Oishan piv ihanampi? Miks' on suotu sorrantata, Saishan vallita vapaus? -- Siks' on maassa krsimyst Kuni huolen huntusitta Arvoton ois onni meille. Siks' on ykin olemassa Kuni ilman yhyett Ei ois pivyen valoa. Siks' on suotu sorrantata, Ett vois vallita vapaus Kahlehitten katkettua. 1895. Vuoden pttyess. Taasen uutimensa sulki Mennyt vuosi vaiheineen, Ajanmeren aalto kulki Valkamalle vaahtoineen; Aate kahlehia vailla Ei vain liiku aallon lailla -- Milloin, milloin liikkuukaan! Moni laiva lainehilta Laski elon rantahan, Eksytteli elonilta Monta haudan helmahan; Rahavalta vaisealle Ei vain murru mullan alle -- Milloin, milloin murtuukaan! Ajan virta aaltoaapi, Vuodet viepi vauhdillaan, Vuoroin surut, riemut saapi Ihmisrinnat kuohumaan; Hengenvalta vapauttahan Ei vain pse nauttimahan -- Milloin, milloin psseekn! 1895. Ahkeroi! Jos huolen hyrskyt purteesi Rajuna aaltoaapi, Jos pyrintsi, toiveesi Vastukset vaimentaapi -- Et varmaan _ahkeroi?_ Jos toivot viljan vihren Sa maasta nousevaksi Niin kuoki, kynn yhtenn, Maa kaiva kuohkeaksi -- Ja aina _ahkeroi!_ Jos taidon, jospa kunnian Sa toivot voittavasi, Jos tahdot tunnon puhtahan Silytt rinnassasi -- Niin aina _ahkeroi!_ Jos tyynen rannan saavuttaa Sa tahdot maailmassa Ja tosi-onnen omistaa Elossa tulevassa -- Niin sinne _ahkeroi!_ 1895. Sunnuntaina. On vienontyyni aamu sunnuntain, Niin hiljaksehen luonto uinuu vain, Niin hiljaa taas on pinta lahtosen, Kun pois jo souti kirkkovenhonen. Lahdesta taasen lhtee venhonen Niin hiljaan edelleen vain liukuen. Ei kirkolle ny vievn venhon tie, Se saarehen vain salmen suussa vie. Mies tupaan venhostaan ky suruinen, On jossa joukko koolla pienoinen; Siell' veli veljelleen suo surujaan Ja painavia syntitaakkojaan. Siell' veli veljyttns lohduttaa Ja heikon uskoo vahvat vahvistaa, Siell' jokainen on yhdenvertainen Ja rauhan henki tytt huonehen. Saaresta lhtee pieni venhonen Niin vinhakasti eespin kiiten. Mies jntevsti soutaa airoillaan, On taivaan loiste hll poskillaan. 1894. Lemmetn liitto. On pivn pitkn pksytysten Mies korven kanssa taistellut, On sinne maahan vieretysten Lehviset kuuset rauvennut. Kun illan hmy kuusikossa Vihreiset lehvt tummentaa, Mies kotiin kirves kainalossa Jo uupuneena astahtaa. Siell' kodin pienen kynnyksell Jo vaimo vastaan kiiruhtaa, Vaan eip lemmen silmyksell Hn miestn tahdo armastaa; Mut uhkuu rinta katkeruutta Ja tulta sihkyy silmistn, Soi ni vihan vimmakkuutta Kun tyhjent hn sydntn. "Sun kuka kski taaton luota Minua tulla narraamaan Ja tnne hkkeliisi tuoda Puutteessa aina huokaamaan?" Kun kaikk' on "huolet" huovennettu, Noin pttyy saarnat katkerat, Vaan silmin hehku sammutettu Ei oo, eik' katseet raivoisat. Mies allapin on, minknmoista Ei nt pst huuliltaan, On rinta tysi kai helmoista, Hn hiljaa huokaa huolissaan. Aamulla tyhn kaihoissansa Hn astuu eest perehen, Taas siell huolet rinnastansa Pois kukkuu korven kknen. 1894. Vanha mieronmies. Penkin pss istuissahan Mieronmiehen miettehet Luisuu lapsuusmuistoissahan, Kuvat sielt kaunoiset Sielun silmn kuvastaapi, -- Uni silloin voiton saapi. Vanhus nukkuu, unissahan El ajat armahimmat: Hn on lapsuuskodissahan, Siell siskot, vanhemmat Hnt hellii lempiellen, Hnkin laulaa riemuellen. Unikuvat nuoruutehen Sielun siivittelevt, Kera neidon armahaisen Kukkatiet kiitvt... Mutta -- neidon kaunokaisen Viepi tuoni, ihanaisen! Tuosta vanhus tuskissahan Havahtuupi unestaan, Hetken on hn iloissahan, Tuska kun ol' unta vaan... Mutta -- elo synkempihn Oli hll ilmisshn! 1895. Kotona jos olla vois! Pien mkki luona kuusien Vain lemmitty on mulla. Ain muistan korven vilpoisen, Sen humun, hengen tuorehen; Sinn' symen halaa tulla. Kuin muinen siell huiskisin Ja kuusten virtt kuulisin. Ma muistan lehdon raikkahan Lehdill liehuvilla Ja muistan lahden rauhaisan, Sen pinnan vienon loiskinnan Ja ruohot rantamilla -- Jos siell aina olla vois, Se suurin onni mulle ois! Ma muistan tuvan pienosen, Sen lmmn leppoisimman Ja idin helman helln sen Ma muistan aina lmpsen Ja katseen rakkahimman -- Oi, onni mulle nytkin ois Jos idin laulu korviin sois! Ji kotiin onni, krsimn Mun tytyi maailmalle; On kaiho karvas matkassain, Mut muistot lohdutuksenaan Ne seuraa kaikkialle -- Siis rintain huokaa: onni ois, Oi, kotona jos olla vois! 1893. M en voi olla siell. Lpi elontieni sielussain Yks' kuva armas silyy, Se surussain ja riemussain Vain arvokkainna pilyy. Lapsuuden koti pieni on Tuo kuva unhottumaton -- Vaan voi en olla siell. M lasna siell uinailin Unelmat herttaisimmat, Pelloista kodin perkkailin Vainiot vihannimmat. M siell tunsin tuntehet Niin viattomat, vienoiset -- Vaan voi en olla siell. Mun yltyi sielu isoomaan Tiedonpuun omenoita, Epill alkoi toiveitaan Ja utu-unelmoita; Aatteita alkoi etsimn, Totuuden tielle pyrkimn, Sai ihanteensa siell. Vaan vanha taatto kauhistui Mun koiton "kiihkoiluista". "Tuo poika", lausui, "hullaantui, Ei _leip_ tule nuista". Hn tiedon kielsi kerrassaan, Kuin sein seisoi kiellossaan. -- Siks' voi en olla siell. Me kauvan, kauvan taisteltiin, Hn seisoi horjumatta; Kun vihdoin viimein vaijettiin Ji kumpii kaatumatta. M vistyin, eln aatteillen', Hn el leivn etehen -- Siks' voi en olla siell. 1895. Taatom neuvo, Niin hiljaa illan henki soi, Se vaivojansa vaikeroi, Huokailee huoliansa. Tuo utuvirsi ikuinen, Tuttuni sulosointuinen Taas uus on -- uudestansa. Se soittaa rintaan mennehen Niin pyhn muiston muinaisen Taattoni tanhuilta. -- Se oli ilta sunnuntain, Ma istuskelin kaihoissain Rannoilla kotosilla. Mun oli lht maailmaan Sen kiertoteit kulkemaan, Siks' kaihostui mun rinta. Niin siin tunnin, toisenkin Ma istuin. -- Vanhan taatonkin Nin luoksein tulevaksi. Hn hiljaa astui, arvellen, Kuin takaperin aikoen, Vaan tuli luokse asti. Hn lausui -- ni hiljalleen Vrhti, kuulin selvlleen -- Hn lausui lauhkeasti: "No, milt tuntuu; erota Pois pienen kodin suojasta Laajoille aavikoille?" -- "Tok' oisin tll mielellni, Jos ei ois pakko lhtein Maailman matkateille." Niin virkin, katseen vanhukseen Loin, ninp suuren kyyneleen Poskella ryppyisell. Kuin kaunihilta nyttikn Tuo vanhus sarkaliivissn Ja kyynel poskuella! Niin hiljaa huokui kuusonen Suruista virtt laulellen -- Ja taatto lausui mulle: "Oot nuori, tahdot maailmaan Sen kuohukoita tuntemaan, En siit sua moiti. Niin, koita, poika, koita vaan! On _tiet_ hyv hyrskyt maan, Kun ei vaan niihin sorru." Niin lausui hn ja maailmaan M lksin sitten matkaamaan Pois taattovanhan luota. Ma jouduin elon kuohuihin, Tuon illan pian unhotin, Purjehdin karikossa. Vaan nyt ma taaton kyyneleen Ja neuvon muistan uudelleen, Nyt vasta vaaluvoissa. Mi onni oisi ollutkaan, Jos unhottanut milloinkaan, Sit' ois en aavikoissa! 1893. Satakieli. ("Lastuja" luettuani.) Kukkalaakson laitamalla, Leppoisassa lehdikss Liverteli lintu pieni, Satakieli kaunokainen. Koko luonnon laulukunta Silloin ntns alensi, Kuulostellen kummastellen Soittajata sulosuista, Jonka helkynt hele, Virsi vieno vieryellen Yli lehtojen levisi. Hetken helkyteltyns Tuo on soittaja sorea Lehahtihe lentmhn, Kohden pilvi kohosi. Miksi soittaja sorea Kohden pilvi kohosi, Kohosiko kuullaksensa Enkel-laulua iloista Taaton luota taivahasta? Siksi soittaja sorea Kohden pilvi kohosi: Sielt silmellksens Kansan suuria suruja, Synten piirtoja syvi. Sitten tuolta tultuansa Lintu lemmest liversi, Soitti syntyj syvi, Ilmoitteli ihmehi; Soitti suurille _sopua_, _Vapautta_ vangituille, _Totta_ soitti sikkymtt. 1895. Kuusikossa. M pivn mailleen vaipuessa Jo auran jtn kdestin Ja kotikorven katvehessa Ma istun rauha symessin. Vienosti kuuset huokaileepi, Hiljalleen illan henki soi; Tuo svel kaikui sydmeeni Ja soinnun heikon siell loi. Mun sydn silloin soitteleepi nett kaihosointujaan, Vaan vihdoin rintan' aukeneepi Ja neen laulaa tunteitaan. Niin hiljaa laulaa virsins Mun ni heikko, soinnuton Ja kuuset soittaa lehvins Mun mukaan heikon laulelon. Jos sattuis laulelmista noista Yli korven kaiku kuulumaan, Niit' ells moiti, kuusikoista Ei taide-soinnut kaijukaan. 1894. Hehku, rinta! Miksi, miksi nuori rinta Raivoelet rauhatonna, Miksi rauhan riistt multa, Yll karkotat unosen? Toiset tuolla surutonna, Huoletonna huiskehtiipi; Mun sydn slhteleepi, Rinta tuikkaapi tulessa. Riehuele vain mun rinta Hehkuele hersymtt, Hehku tulta, innostusta, Tarmokkuutta, urhoutta! Hehku, rinta, riutumatta Riehu pitkin pivyeit! Mun on onni ollakseni Tunnetulten tulviessa. Jos s tyynnyt jollonkullon, Tyynny aivan ainiaaksi. Mieluisampi mullan alla Maata on kun maailmalla. 18/3 1895. Riehu, myrskytuuli! Taas tuisku tuima tuivertaapi Ja talvimyrsky myllert Ja lumipilvet pelmuaapi Ja kylm viima vihelt. Ma kurja, kolkko ihmislapsi Taas elmn nyt innostun, Taas tunnen rinnan toivovaksi M pyrteheisiin taistelun. Vaikk' sken pivn paistaessa Ma hautaan tunsin toivovain, Nyt lumituiskun huiskaessa M el, el tahdon vain. Siis riehu, myrskytuuli tuima, Sa riehu, mylvi yhtenn! Myrskyitt, taisteloitta huima M el en voi ensinkn. 22/3 1895. Kevn oikkuja. Taas koittaa kevt, hyisen hallan Pois lmmin piv hiuvottaa, Ja talven kylmn hirmuvallan Pois suven tuuli karkottaa. Mut -- kevtpivt ihanimmat Saa saastaa ensin ilmoillen; Saa kaikki ktkt likaisimmat Se nhtvksi ihmisen. Vaan kunhan piv paistaneeksi Saa maahan hieman kauvemmin, Niin likaan tuohon nousseheksi Saa nurmivaippa vihrehin. 29/3 1895. Keviset jt. Kuullos, ystv, kevhn jille Onpi menn sun vaarallinen; Jinen vaippa vois murtua rikki, Omaks jisit s aaltosien. Ells konsana siihen sa luota, Jospa talvella kestikin j. Se jo kehnoni, kun sit murtaa Kevtpaiste ja lauhea s. Ulapalle jos on sulla into, Sre tieltsi pettvt jt; Oman purtesi turvin sa aallot Sitten purjehdi vaahtoovapt! -- Ells aattehen aalloissa myskn Kulje vanhoja siltoja vaan; Koko sielusi tarmolla syksy _Itse_ solmuja aukasemaan! 1/4 1895. Yliopiston kirjastossa. M tnne hairahduin ja oikein en M tied, miss taasen lienenkn. Niin outo tunne mulle rintahan Nyt hiljallehen alkaa elpymn. Niin tuntuu ilma lumoovaiselta Kuin vienon vieno henki taivainen Tll' hiljaa liihoitellen asustais. -- T taivaan etusuoja lienekin? Kun nn nuo holvimuurit muhkeat Ja suurensuuret tiedonlhtehet, Ma salon lapsi tyyten peljstyn Ja toivon kauvas tlt psevin. Vaan kun m aijon sitten lhtemn Niin jd tekee mieli kuitenkin. -- Ken pois nyt pyrkisikn taivaastaan, Kun oven lytisin vain salihin! 13/4 1895. Vapaus voittaa! Jyksti uhkaa seist j Ja murtuissansa temmelt, Mut paiste kevtpivyen Tuo aaltosille vapauden! Vaikk' pimeyden kahlehet Tahtookin hyyt sydmet, Niin ty ja taisto pelvoton Vapauden viepi voittohon! 1894. Se lienteytyy. Niin paksu pilvi nousee metsn takaa. Se peloittaa, Se ennustaa Satehen maille pian vihmovan. Vaan kun on noussut yls ilmahan, Se lienteytyy, Se hmrtyy Ja pisaretta tuskin maahan sataa. -- Niin moni tll ihminen Ihmeit lausuu ilmoillen, Vaan kun on aika toimintaan, Hn uupuu unten maailmaan. 1895. Kuusi ja koivu. Kaks puuta seisoi rintehell, Kuus toinen, koivu rinnallaan. Tuo koivu alkoi terhennell Kun kerran istuin juurellaan: "Sa kehno kuusi, lehtini Katsoppas vihrehi vaan -- Ja katso noita lehvisi, Ne kauniit ei oo ollenkaan!" Ol' hiljaa kuusi, huokaellen Vain heilutteli lehvin; Hn huokui koivun kopeudellen, Kun ylpeill voi lehdilln. Mut tuuli syys ja tuimin tuulin Vei koivun lehdet mennessn Ja koivun kerran hiljaa kuulin Ma huokailevan yksinn: "On onnekkaampi mua kuusi Kun lehvns on suojanaan; Mun loistoni vei tuima tuuli, Ma turvaa mist saanenkaan!" Ol' hiljaa kuusi, huokaellen Vain heilutteli lehvin Ja lehvins levitellen Suojella koitti veljyttn. 1894. "Eests lydt." Kerran poika pienenlainen Pivn metsss myrsi, Heilahteli heinmaalla. Ilta tuosta kun tuleepi, Poika potrana palaapi, Luoksi maammonsa meneepi. Tuosta tuon sanoiksi saapi, Laskettaapi lausehiksi: "Pivn metsss myrsin, Heilahtelin heinmaalla; Pitkn pieleksen tekasin, Heinsuovan suurenlaisen." Tuosta itivanha virkki, Tuosta virkki, tuon saneli: "Eests lydt lapsueni Mit jtt jlkehesi." Tuota poika tuumaileepi, Arvellen ajatteleepi: "Kuta tehd, kuin ele, Kunne suovani sukea, Pitk pielonen vete, Kun se vaivanen viruupi, Turma tielleni tuleepi?" Poika tuosta toisen pivn Viel metsss mekasti, Heilahteli heinmaalla. Illan tullen asteleepi, Luoksi maammonsa meneepi. Tuosta jo sanoiksi virkki, Tuosta laski lausehiksi: "Pivn metsss mekastin, Heinniittyll humasin. Heinsuovani sytytin, Poltin pieleksen poroksi. Nyt se vielk viruupi Turma tielleni tuleepi?" iti vainen vanha virkki, Noinpa virkki, noin pakisi: "Eests lydt lapsueni Mit jtt jlkehesi." Poika parka peljstyypi, Htellen hmmstyypi; Tyystin tuosta tuumaileepi, Arvellen ajatteleepi: "Kuta tehd, kuin ele, Kun se vielkin viruupi, Tielle tuhkakin tuleepi?" Tuosta kohta kolmannenkin Poika pivyen persi Hiostellen heinmaalla. Illan tullen asteleepi, Hyvillns hyppeleepi, Luoksi maammonsa meneepi. Naurusuulla nalkuttaapi, Laskettaapi lausehiksi: "Taaskin metsss myrsin Kespivn pitknlaisen. Tuhkan konttihin kokosin, Pikku pussihin persin, Kannoin kontin kalliolle Lahden laajan laitamalla, Siit jrvehen siristin, Vetosehen vieryttelin. Nyt se vielk viruisi, Tuhka tielleni tulisi, Kun sen tuuli tuiskutteli, Aallot aavalle ajeli, Selvlle seln vedelle, Ulapalle aukealle." iti vain varoen virkki, Sanat sattuvat saneli: "Eests lydt lapsueni Mit jtt jlkehesi. -- Heinsuovasi sytytit, Poltit pieleksen poroksi; Kys uutta alkamahan, Suovoa sukeamahan!" "Anna olla, ajan menn, Phn pivien samota; Kaikki tielle se tuleepi Mink tuhmasti tekeepi, Mink toimin toimittaapi." 1894. Kyyhkyselle. Kultalintu kyyhkylinen, Lehdon lempe elj, Miksi vainen vaikerrellen Huokaelet huolissasi Lehtoloitten lehviess, Tullessa suven suloisen? Tule tnne kyyhkykulta, Istu mun olkaphyelle, Kyynsvarrelle kykhd, Usko mulle huoliasi, Kerro kaihosi kovimmat; -- Mulla myskin murhe musta Sydntni synkistpi, Niinp mulla kuin sinulla Kaiho mielt kaiveleepi. -- Ehk oisi armahampi Kaksin meidn kaihoella. Huolissamme huokaella. Tuosta[1] kyyhkynen kyhhti Lhimmlle lehvselle, Siin huolensa selitti, Laati mulle murehensa: "Min hautelin halulla Muinen kymment munoa Pienosiksi poikasiksi. Pyy se pienonen pyrhti Levelle lehvselle Luoksi pienosen pesni; Siin piiskutti pahainen, Vihelteli viekotellen, Pyysi muutella munia. Vailuhia vaihetella. Enks onneton elj Silloin muutellut munia, Vaihetellut vailuhia! Sit itken tuon ikni, Sit vaivanen valitan: Kuni kymmenen munoa Kaikki kahtehen katosi!" 1894-95. [1] Kansantarinan mukaan. Tie ja thti. Syksyn yss synkimmss, Kuljin kerran kotihin Yli aavan nevaniityn Varovaisin askelin. Mustaa, synkk ymprill Oli jokapuolellain, Usvaa unteloista henki Raskahasti rintaham. Valo kodin ikkunasta Vieri vihdoin silmhin. Siihen silmin thystellen Kiiruhdin m sinnepin. Sinne katson, jalkoihini Katsoa en muistakaan, Mutahautaan mustimpahan Suistun sormin sorkkimaan. Kun m psin plkhst Taasen maalle marssimaan, Aijoin aivan ainaiseksi Tuosta tulla tuntemaan: Ei oo oikein, mrnphn Yksiten vain katsahtaa, Tytyy myskin tarkastella Tiet sinne kulkevaa! 1894. Hyv siemen. Maanmies parahimmat Siemeneksi viljat Jtt puidessaan, Kun hn parahimman Sadon niist saavan Tiet kootessaan. -- Sivistyksen siemen Myskin punniskellen Kylvettv ois, Ettei ohdakkeita, Rikkaruohokkeita Toukomaamme tois. 1894. Kahdenlaisia kuulioita. Kirkossa pappi pauhailee, Saarnailee helvetist Ja naiset itkee, huokailee Ja uipi kyyneliss. Vaan miehet istuu jyksti, Ei murru mieli heilt, Mielessn muistot maalliset On krsimysten teilt. Kun pappi muuttaa aihettaan, Taivaasta saarnaileepi, Miehetkin silloin innostuu Ja rinta lmpeneepi. 22/3 1895. Kaksin. Ahon aukean rajassa, Koivumetsn katvehessa Multakummusta kohosi: Yksi pienonen petj, Toinen kauno koivahainen. Tuo on pienonen petj Kohotteli kokkoansa, Pient ptns ylensi; Niin hn suureksi sukesi, Kohottihen korkeaksi. Kesn armahan ajalla, Suvituulen suudellessa Koivu oksansa ojensi, Lehdet vehret levitti Kukkana kukoistamahan Mnnyn lehvien lomasta. Syksyilman irjuessa Tuima tuuli kun kulutti Lehdet koivulta komeat, Silloin peitteli petj Leveill lehvillns Kaunokaista koivahaista Tuiman tuulen suutelulta. Tuopa kauno koivahainen, Impi vihre verelt, Viel vieno vartalolta, Kiertelikse, kaartelikse Mnnyn oksien lomitse Varren ympri vakavan. Kerran koivikko komea Maahan kaikki kaadettihin Kuivavaksi kaskoseksi; Kaksi puuta kaunokaista, Yhtenen yhistynytt, Heitettihin heilumahan Tuulen tuuviteltavaksi. Kaksi puuta kaunokaista Siin yhdess yleni Sini-ilman siintville. Kerran syksyn tuima tuuli Halki haiverti ahoja, Tuosta puuhkean petjn Plle paksusti puhalsi; Kaksi puuta kaunokaista Tuuli murskaksi muserti, Maahan paiskasi pahasti. Kaksi puuta kaunokaista Kaksin maassa nyt makasi, Pahoinakin pivinns Oksat yhtehen sovitti. 1895. Lemmen terheniss. M elon melskehess haparoin, Kuin haparoipi yss matkamies -- Ja valon tuikkehesta unelmoin Niin heikosta, kuin luopi hiilloslies. Niin unelmoin -- ja kolkon tyhjyyden M silloin tunsin rinta-alhossain Ja sinne tnne silm kaihoten Mun katsoi, jotain tunsin kaipaavain. Vaan silloin siinti thti silmhin Katveesta isten usvain hmrten, -- Se kirkastuen kiilui tnnepin, Kuin pivyt vistyess yhyen. Mut salomaalla pivyt suvinen Kun alkaa korven takaa pilkoittaa, Se armas vyhtyy peittoon usvien Ja hmrsti maahan ullottaa. Niin munkin lemmenaamu terheniin Niin hentoisihin velloo tienohon, Kuin kuolevaisen taivasunelmiin Luo epusko verhon untelon. Sa uuvut ihanaisin impyein Mun symessni utu-untuviin, -- Se liek vasta alku pivyein, Vai tyyntyneekin tyyten unelmiin! Vaan haihtuupihan usvat huomenen. Kun piv ylemmksi ylltt Ja lmmin hohde niityn nurmehen Lempeemmin kuni ennen hellitt. Ja siihen luottaen ma uskallan Silmlt kohden onnenpivyttin. Sun, impi, katsees toivon hehkuvan Pois usvat unteloiset symestin! 18/4 1895. Oon kuni hurja oronen. On hurja nuori oronen, Oon itse ihan semmoinen. Kun orhi tulen valtavan Saa nhd luonaan leimuvan Ja hlle savu sieramiin Saa karvas tunkeuneeksi, niin Hn tulta kohden korskuen Kuin tuuli syksyy pelmuten Ja liekin kuumuudestakin Hn veisaa viisi tietenkin. M myskin lapsi ihmisen Kun hehkun lemmenliekkien Rintaani tunnen tuikkivan, Niin silloin tyyten tulistun Ja toivon tulen roihuhun, Unhottain koko maailman Ja tuiman tulikuoleman. On kyll hurja oronen, Vaan itsekin oon semmoinen. 13/4 1895. Kallein omaisuus. Niin kallis, impi, mulle on Silmisi rimpi pohjaton, Ja nes sointu vienoinen Ja poskeis hehku herttainen Ja huultes juoma verraton Niin kallis, impi, mulle on -- Vaan _kallehin_ sun omaisuus On tunteittesi puhtoisuus. 1894. Uusi kotimme. Sulle armahin asunnon, Mkin rauhaisan rakennan Taaksi niityn nurmikkoisen, Kukkakummun kukkulalle. Siell pienosen pesmme Sisustelen sievimmsti, Kaunihimmasti kalustan; Laitan kolme korkeata Isohkoa ikkunata, Joista iltojen iloksi Tienoita thystelemme. Yhdest me ikkunasta Nmme nurminiittyjmme, Vainioita vihreit, Kukkamaita kaunehia. Toisesta me ikkunasta Yli lehdon lehtisimmn Nmme likkyvn lahelman, Nmme saaria satoja, Rauhaisia rannikoita, Ikkunasta kolmannesta Nmme suuria saloja, Kolkoimpia korpimaita, Sydnmaita synkeit. -- Vaikka kukkakunnahilla Kukkuisimmekin kken, Totta onnemme ei oisi Jos ei tietoa pahasta, Huolta huonosta ajasta. 1894. Jos tahdot, impi, vain. Me ktsehen ksi painetaan Ja kaksitellen kyd aletaan. Me rinnan korpitiet astutaan Ja maata myten murrot murretaan. Niin hiljalleen me kauvas kuletaan, Kun toinen toisehemme turvataan. Niin maalle vapauden joudutaan Ja muita mukanamme huudetaan! Jos tahdot, impi, vain. 10/4 1895. Hienottarelle. Sa, impi, pivn paistetta Noin miksi karttelet? -- Jaa -- siks: kun siten muotosi Hienoisna varjelet. Vaan kuullos! Turha toimi on Vain pintaa kiilloittaa Jos sydn jhn jhmettyy Ja lunta tallentaa. Kasvoilles kesn pivyen Suo paistaa esteett! Se pinnan kyll pivett Vaan synt lmmitt. 1894. Udutar. Uduttaren usvalinna Tuoll' on pilvitarhassaan, Sinne hyhenvienosilla Purjehdin ma unelmilla, Toivon auerhaavehilla Uinun hetken helmassaan. Udutar mun kukkasilla Ummistaapi kokonaan, Juovuttaa mun hunajilla, Silmt sulkee suudelmilla, Sitten usvapurjehilla Maahan tuopi tointumaan. Liihytellen linnahansa Lent taas hn tanssimaan; Soittaa sulosointujansa Kultakanteloisellansa, Houkuttaa taas soitollansa Linnaansa mun toivomaan. 1894. Petetty. Hn tuli lailla pilvyen Jot' tuuli tutjuttaapi Ja loisti lailla pivyen -- Niin pauloinsa mun saapi. M lemmin hnt, lempen Hn hetken mulle leikki Ja sitten lksi, itkemn Mun raukan tnne heitti. Mun sydn itkee kaihoissaan Ja rinta raukka riutuu, Mun toivo hnen tulostaan Vain vhemmksi hiutuu. Jos sattuiskin hn tulemaan, Ei lytis neitoansa, Vaan idin heikon, kalvakkaan, Mi vaalii kuvoansa. 1894. Muistolaulu. Pienosella purtosella Kera neidon armahan Valkamasta vaelsimme Tasangolle lahdelman. Yli tyynen peilipinnan Rannikolle soudettiin, Laihopellon laitamalle Nurmikolle istuttiin. Siin elontoivehia Toisillemme kuiskailtiin, Muinaisajan armautta Kaihoellen muisteltiin. Tss muistimmehan muinen Haapalehdon ollehen, Johon laaja laihopelto Oivin ojitettu on. Poissa on se keinuinensa, Jossa illoin istuttiin, Lemmekkit lauleloita Ksikiss laulettiin. Hiljaa huokui haavikossa Silloin vieno tuulonen, Loihti nuoreen rintahamme Lemmenruusun puhtosen. Muinaisaikaa muistellessa Silmiini sain kyynelet, Kyynelet mys immeltni Kostutteli poskuet. Pienosehen purtehemme Hiljalleen me hiivittiin. Muinaiselle haavistolle Muistolaulu laulettiin. 1894. Tulen tienoolla. Kilvan kiiti kautta ilman Lintupari lenten, Hennon pskyn saaliiksensa Tahtoi saada varpunen. Kauvan psky pieni lensi Eess tuiman vainoojan, Kunis sattui lentmhn Tulen liekin lieskahan. Skeniss sihkyviss Paloi siivet pskysen, Tuleen varpunenkin lensi Lentimens polttaen. Vaipui linnut hiljallensa, Tuonne tulen tienoollen. Elelivt ystvyss Yhteisnin laulellen. -- -- -- -- -- -- Kilvan kaksi kaunokaista Juoksi kotikentlln; Impi eell hipsutellen, Poika kinteryksilln. Kauvan juoksi neito nuori Suuteloita peljten, Kunis sattui lentmhn Luoksi lemmenliekkien. Sielt lemmen skeneit Sattui immen sydmmeen, Ennen osunut jo noita Oli pojan rintaseen. Vaipui kaksi kaunokaista Luoksi lemmenliekkien. Elelivt ystvyss Yhteisnin laulellen. 1894. Tuolla minun mielitietty. Tuolla minun mielitietty, Minun ainut armastettu Toisen kanssa kainaluksin Kiit tanssitanhuilla. Tuolla heiluu hymyhuulin, Hymyhuulin, simasilmin Kera mieron miehyitten. Kuni thti taivahilta Lammen kalvoon kuvastuupi Syksy-illan synketess -- Niin mun tuikki tuntehissa Kultaseni kuva muinen Yli maailmoiden mahdin. Kuni syksyn vaisu viima Sulan jrven jhmentpi Hyvilyll hyyhmsell -- Niin mun hyytyy sydn hylky, Lemmenhehku hervahtuupi Kohden moista morsianta: Jok' on mieron mielitietty, Leveln lempilintu. 1894. Kuin orjanruusu. Kuin orjanruusu kaunoinen, On viekas impi semmoinen: Ne mielt viehkeydelln Voi ihastuttaa hetkisen, Vaan pistvill piikeilln Mys vied ilon entisen. 1894. Eptietoinen. Niin lmmn lemmensuudelman Toi mulle illan tuulonen, Se lemmityltni mun on, Jok' on niin ihmeen herttainen. Vaan hnt lempii monikin, En tied, ket lempii hn, Siks olen eptietoinen: Mull' laittoiko hn suukon tn. 1894. Monihyvinen. Paljonhan on pisareita Salolammen lainehissa; Eik vain enempi mulla Liene lempi-impyeit. Kun m immikn ihanan Nen npprn nkisen, Heti hellyn lempimhn, Sydn syttyvi tulehen. Vaan kun impyet ihanat Silmn tielt siirteleiksen, Heti lempeni leppi, Rakkauteni raukeaapi. Nin m leikin, lempiellen Katson kaikki kassapiset, Kuljeskelen kuiskutellen Toisen luota toisen luokse. -- Paljonhan on pienosia Kukkasia kunnahalla; Enempi on empimtt Mulla lempi-impyeit. 1895. Kypsy saa pellon vilja. Kypsy saa pellon vilja, Saavat niittyjenkin nurmet, Sek sitten sstethn Vaisun talvosen varaksi. -- Impi umpun auvetessa, Lemmenkukan lehviess Temmataan jo juuriltansa; Jos ei heti hellittisi, Ikuisesti ilman jisi. 1894. Ihme. Neidon nuoren lehtotiell Nin m punaposkisen, Omaks pyysin hnt siell Lempeni vannoen. Kauvan hnt mairittelin, Kauvan juoksin jljessn, Kaikin tavoin suksuttelin -- Hn ei suostu sittenkn. Vihdoin viimein kyllstyen Takaperin knnhdin, Taaksi katsoin -- ihme! -- hnen Perssni huomasin. 1895. License: Share Alike